perjantai 19. lokakuuta 2012

Terveisiä metsästä

Viime sunnuntai oli aivan käsittämättömän mahtava päivä. Melkein ympärivuorokautisen gradu-urakan jäljiltä oli ihana pakata reppu täyteen retkitarvikkeita ja lähteä Nuuksioon koko päiväksi kätköilemään ja samoamaan koirien kanssa.

Ensin parkkeerasimme Suzunan kanssa Taliin tottiskentän viereen ja teimme lyhyen treenin (ja kävimme samalla hakemassa Talin huipulle jääneen kätkön). Sieltä suuntasimme sitten kohti Vihdintietä ajatuksena jättää autot samaan paikkaan, mihin viimeksikin.

Kun pääsimme Kehä III:n ulkopuolelle huomasimme, että sienestyskausi oli tosiaan parhaimmillaan, sunnuntai-aamuna kymmenen aikaan kaikki mahdollisen parkkipaikat, seisakkeet, jopa bussipysäkit olivat täynnään autoja. Onneksi päämäärämme oli sen verran pohjoisessa, että sinne sai jo autot suhteellisen näppärästi, "ylimääräistä" kävelyä ei tullut kuin vajaan kilometrin verran.


Koirat nauttivat kun pääsivät kunnolla kirmaamaan ja nauttimaan syksyisestä luonnosta. Arttu ja Eve juoksivat suoraan ensimmäiseen vastaan tulleeseen järveen, Luna ja Siru jäivät hienoina leideinä rannalle katsomaan. Luna tosin myöhemmin lenkillä löysi jostain kakkaa, ja pyöriskeli siinä innoissaan.

Itse kätköilyreissu oli hyvin onnistunut, löysimme kaikki mitä etukäteen olimme suunnitelleet! Yhdellä kätköistä (jota varten olimme kiivenneet suhteellisen jyrkän kallion puoleenväliin) alkoi metsästä kuulua ryskettä, ja sieltä tulikin paikalle kaksi kanssaharrastajaa. Onneksi eivät koiralaumaamme pelästyneet, vaan iloisina kiipesivät luoksemme raapustamaan nimensä lokikirjaan.


Puolessavälissä reissua pysähdyimme syömään, keitimme trangialla hernekeittoa ja jälkkärin virkaa toimittiva Daim-Fasupalat. Koirille vain tuli vähän kylmä, kun emme olleet tajunneet ottaa mantteleita mukaan, ja isot olivat likomärkiä järvissä pulikoimisten jälkeen. Kun illalla päästiin kotiin, niin pieni riiseniherra kipusi sängyn jalkopäähän, pisti itsensä pienelle kerälle ja nukkui..



maanantai 8. lokakuuta 2012

Syksy on tullut

On se aika vuodesta, että hakutreenit saa kiskoa arki-iltaisin aivan käsittämättömän nopeasti jos toivoo löytävänsä keskilinjakrepit ilman otsalamppua. Tänään ei tosin päässyt nauttimaan hakumetsän ihanuuksista vaan pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen kotona siivosi hiukan ja sen jälkeen pisti vain kynttilöitä palamaan pimenevän illan iloksi.

Eläimen kanssa harrastaminen on jäänyt melkoisen hömpänpömppäilyksi sairastumisen jälkeen, tekee sen verran mitä tyypin pää vaatii, mutta ei oikeastaan mitään ylimääräistä. Tavoitteellinen ja systemaattinen tekeminen on jäänyt historiaan, ainakin toistaiseksi. Toinen pentu on toki ollut mielessä, mutta se ei ole vielä ajankohtaista vaikka kuinka toivoisi.

Mutta nyt on taas aika mennä suihkuun ja maaten, muuten saattaa olla herääminen huomenaamulla taas vaikeaa.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Blogi henkiin, vol. 259?

Noniin. Jos sitä taas yrittäisi pitkän tauon jälkeen herättää tätäkin hässäkkää henkiin.

Ja mitäkö on tapahtunut? No, kaikkea, paljon ja hartaasti. Arttu sairastui, epilepsia puhkesi pahana kaksi viikkoa ennen BH-koetta ja nyt minulla on kaksivuotias eläkeläinen kotikoirana. Uusi pentu on tulossa jossain kohtaa, mutta toistaiseksi mennään harrastuksissa hömpsöttelylinjalla. Onneksi lääkitys on auttanut ja uusia kohtauksia ei ole tullut, mutta pelko on koko ajan vieressä. Koskaan ei tiedä koska on meidän tyypillä viimeinen päivä.

Elämässä on tapahtunut myös paljon positiivista. Tällä hetkellä olen yliopiston palkkalistoilla harjoittelijana, kirjoitan gradua hiki hatussa ja yritän epätoivoisesti sopeutua osaksi akateemista maailmaa. On ollut totuttelemista siihen, ettei ole työaikoja (ihanaa!), että saa itse päättää mitä tekee ja milloin (ihanaa!) ja että on työhuone ja oma työpöytä (ihanaa!). Työpuhelimesta voisin tosin luopua...

Muuten kaikki rullaa mallillaan, samassa paikassa asutaan, samanlaista arkea eletään. Peto pääsi oikikseen nyt syksyksi ja elän phuksin kanssa saman katon alla, onneksi hän on päättänyt viettää opintojensa alkuajan minua maltillisemmin. Muuten voisi ehkä mennä hermot.

Huomenna olisi vuorossa kuoroharkat, jonka jälkeen lähden kaverin luokse Siuntioon saunomaan ja juomaan (liikaa) hyvää punaviinia ja syömään. Tekee hyvää ottaa hieman rennommin, kun viime viikot ovat olleet melkoista hulinaa.

..ja Royal Ääskot on ensi viikon lauantaina, sitä odotellessa...

tiistai 1. toukokuuta 2012

Hello world, I've missed you too!

Pitäisikö tämänkin kanssa "taas" kerran aktivoitua? Viime postauksestahan on jo useampi kuukausi aikaa, uuden Ääskotin hattu on jo suunnittelupöydällä ja skumppaövereitä on takana ainakin miljoona (no ei oikeasti, vuoden aikana olen ollut ulkona yhden käden sormilla laskettavan määrän verran).

Mitäkö on tapahtunut? No, eipä paljoa mitään. Akateeminen uraputki on alkanut mennä hurjaa vauhtia eteenpäin, gradu on paraillaan työn alla ja harjoittelupaikkakin jo puoliksi sovittuna. Tällä menolla valmistun ehkä ensi vuosikymmeneen mennessä, ja ehkä saan väitöskirjankin hyvälle alulle.

Herra eläimen kanssa on treenikausi lähtenyt tältä keväältä käyntiin varsin mukavasti, jälkeä ollaan poljettu jo toista viikkoa ja viimeksi tänään käytiin kurkkaamassa löytyvätkö ne kepit metsän syövereistä. Löytyihän ne, vaikka tyyppi ihan suvereenisti ajoikin yhden yli aivan surutta. Ainut siihen hätään tullut ratkaisu oli se, että seuraavan kepin ihan suoraan vaadin, matkaa ei jatkettu ennen kuin keppi oli löydetty ja ilmaistu ja ainakin toistaiseksi se sai jotain raksutusta pienissä harmaissa koiran aivosoluissa aikaiseksi. Loppujälki meni meinaan aivan nappiin, ja jäljestys oli tältä keväältä ensimmäistä kertaa omaa silmää miellyttävää, rauhallista ja tarkkaa mutta tarmokasta ja keskittynyttä. Aikaisemmin eteenpäin on yritetty mennä jonkinlaisella vapaauinnin tyylillä, kaikilla neljällä raajalla mielettömästi kauhoen.

Tottis on nyt siinä pisteessä että menin ilmoittamaan meidät BH-kokeeseen heinäkuun riisenileirille. Paljon on sen osalta vielä tekemistä mutta toivoa on siihen että ainakin se tulee menemään läpi. Tai no, katsokaa itse ja arvostelkaa sitten:


perjantai 15. heinäkuuta 2011

It's Royal Ääskot, Baby!

Paras hattu -palkinto meni tälle ihanalle prinsessaponihatulle!
Keskiviikkona oli sitten vuoden seurapiirispektaakkeli, Royal Ääskot in Vermo. *S* oli tuon häppeninkin masinoinut, koska suomesta ei moista hattujuhlaa ole tähän mennessä löytynyt. Tuloksena oli siis se, että muutaman skumppapullon, uutteran laittautumisen ja hattujen askartelun jälkeen kahdeksan ihanaa naisimmeestä läksi Vermoon kohauttamaan ravimaailmaa. Päästiin sitten lopulta jakamaan neloslähdön palkinto, ja ihan telkkariin asti. Ensi vuonna uudestaan, toivon mukaan vähän isommalla porukalla!


Ihanat naiset odottavat neloslähdön voittajaa
Crazy dogladies!

..ja vaan skumppa puuttuu

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Kukkaterveisiä mökiltä

Viikonloppuna tehtiin koko konkkaronkan kanssa mökkireissu, ja äiti pyysi ottamaan juuri parhaimmillaan olevista kukista kuvia. No, tein työtä käskettyä:




 

Arttumurukin opetteli uimaan. Pelastusliivit olivat muutaman kerran apuna, mutta kakara tajusi jutun juonen varsin nopsaan.


Keskiviikkona on sitten koko kesän ehdottomasti tyylikkäin ja hienoin tapahtuma (riisenileirin lisäksi tietty!), Ääskot in Vermo. Ladies' day:n tyyliin teemana on luonnollisesti hatut, ja sain omani sunnuntai-iltana valmiiksi. Tässä muutama pieni makupala tuosta härpätyksestä:

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Mökkeilyä, reenailua ja ihan vaan päätöntä rälläämistä!

Hellurei ja hellät tunteet!

Jussi meni iloisesti mökkeillessä, tosin pienimuotoista päänsärkyä aiheutti taas oma älyttömyys. Olin tarkistanut riisenileirin ilmottautumisen varmaan kymmenen kertaan, ja olin aivan satavarma, että viimeinen ilmottautumispäivä olisi ollut juhannusviikon torstaina. No, tietenkin ilmottautumispäivä olisi ollut juhannusviikon maanantaina. Ei auttanut sitten muuta, kuin lykätä ilmottautuminen matkaan kolme päivää myöhässä, ja toivoa sormet ristissä jussin yli että kelpuutetaanko mukaan vaiko eikö. Onneksi vastaus oli ehdottoman ei:n sijasta ehdoton kyllä, joten päästään Artun kanssa maistamaan leirielämään. Viikko riisenin kanssa teltassa kuulostaa... jännittävältä?

Perusasennon hinkkaamista
Jussina tehtii Pedon kanssa perinteinen mun ja sun vanhemmat -mökkikierros. Aloitettiin meidän mökiltä, jossa vietettiin aatto. Isä on aina ollut Artun kanssa puuhaamisesta ihan superinnoissaan, ja ei tarvinnut kovin montaa hetkeä maanitella ukkoa polkemaan A:lle jälkeä mettään. Ennen jäljelle lähtöä, isäukko leikki vielä Artun kanssa kasalla hajustettuja keppejä, ja kun leikki oli kaikista kivointa, niin lähdettiin ajamaan jälkeä. Keppien kanssa leikkiminen tuotti selvästi tulosta: Kahdelta puolen kilometrin jäljeltä Arttu nosti kaikki kuusi keppiä ilman mitään ongelmia, ja kepin löydettyään kakara nappasi kepin suuhun, ja toi sen minulle. Irti-käskyllä varsinainen keppi omaan käteen, ja hurjat bileet ja leikki lähimmän risun kanssa, mikä jäljen vierestä löytyi. Tästä on taas hyvä lähteä jatkamaan!

Tottistakin tehtiin muutama pieni pätkä, mutta ne pidettiin mahdollisimman reippaina ja lyhyinä. Nyt kun tekemisessä alkaa vire olla kohdillaan, niin on todella vaikea saada itsensä pysymään siinä, ettei tee liikaa kerralla. Tekisi mieli mennä hurjan nopsaan eteenpäin, mutta pakko vain on malttaa. Vauvahan Arttu on vielä, pitää antaa kakaralle aikaa.
Seuraamista
Pedon mökillä Arttu onnistuikin taas aiheuttamaan muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin, kun kakara päätti kesken lenkin karata täysiä vieraan mökin pihaan. Onneksi ei käynyt kuinkaan, mökin omistaja kertoi, että heillä oli ollut juoksuinen narttukoira juhannusvieraana ja tyttökoiruus perheineen oli varttia aikaisemmin lähteneet kotia kohti. Jostain kumman syystä A vietti loppuajan pitkässä liinassa kun ulkona oltiin.


Huumoriakaan ei reissusta puuttunut. Kun söimme lauantaina illallista, niin minulta meni hermot kakaran jatkuvaan kerjäämiseen (myöhemmin illalla selvisi, että eräs sukulaisimmeinen oli A:ta syöttänyt pöydästä, mistä allekirjoittanut sai pienen raivarin). Vein Artun saunakamariin, jo!ssa me nukuimme loppuruokailun ajaksi, ja kun syönnin jälkeen menin koiraa hakemaan, niin repesin nauramaan niin kippurassa kuin ihminen olla ja voi. Kakara oli kiivennyt kamarin ikkunan vieressä olevalle pöydälle, ja makasi siinä kuin sfinksi! Huvittavaksi asian teki se, että pöydän kansi oli suoraan ikkunaruudun tasalla, ja Arttu melkein tasa ikkunen levyinen, joten ulkoapäin näkyi ainoastaa kehystetty koiruus. Reppana oli ollut vielä niin varovainen pöydälle mennessään, ettei ollut koskenutkaan pöydän reunalla oleviin tavaroihin, vaan makasi niiden vieressä eikä edes yrittänyt tulla itse alas ennen kuin Peto nosti pienen pois.

Nyt on vietetty rauhaisaa eloa, koska on ollut niin tautisen kuuma! Uiminen on ollut parasta liikuntaa näillä keleillä, sekä koiralle että omistajalle. Arttu alkaa pikkuhiljaa oppia jo uimaan, lempeän pakottamisen, auttamisen ja kehumisen seurauksena.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Hurja muodonmuutos

Terveisiä tropiikista! Erkkari vietettiin Porvoossa hirmuisessa helteessä, ja kakara pärjäsi siellä kohtalaisen hyvin. Tuloksena oli JUN H, mutta helle (ja handlerin jännittäminen) vei kakaran esiintymisestä parhaan terän. Kehässä ravaaminen oli työn ja tuskan takana, ja seisominenkin oli suurimman osan ajasta rumannäköistä pönöttämistä.

"Hieman pitkä ja voimakas uros, sopusuhtainen pää, purenta ok, kaulan pituus riittävä, säkä saisi olla korkeampi ja etuosa paremmin kulmautunut, ja runko hieman syvempi. Hieman voimaton takaosa ja ahdas, eturaajat ulospäin kiertyneet, eriomainen turkki ja väri, hyvä luonne"
Tuomarina Reijo Latvala

Erkkarin jälkeisenä päivällä ajattelin sitten nykiä kakaralta irtoavat karvat poies, koska pieni mies selvästi kärsi helteestä kovasti. Rullaaminen on saanut aikaiseksi sen, ettei tuota ole kertaakaan tarvinnut kaljuksi nyhtää, mutta nyt ei jostain syystä ollutkaan karkeaa kerrosta odottamassa irtoavan karvan alla. No, mikäs siinä, trimmiveitsen aikaansaaman rakkulan, kipeän käsivarren ja kolmen karvaa täynnä olevan muovikassilllisen jälkeen tuloksena oli karvaton rotta! Nyt on ruma, mutta iloinen koira kuluttamassa sohvaa.



Tänään lähdetään mökille saunomaan ja nauttimaan olosta ja elosta!

torstai 9. kesäkuuta 2011

Hiljaa hyvä tulee

Nyt täytyy tunnustaa jotain. Olin tänä keväänä ensimmäisten tottistreenien jälkeen melkein sataprosenttisen varma, ettei Artusta ikinä tule irtoamaan tarvittavaa määrää virtaa ja energiaa pk-tottikseen. Toisten ja kolmansien reenien jälkeen olo oli melkein sama, mutta sentään oli saanut vähän apuja ja välineitä pohjan rakentamiseen.

Jouduin siis hylkäämään täysin ajatuksen suoraan itse asiaan käymisestä, ja mitä me olemme nyt sitten tehneet koko kevään? Me olemme leikkineet. Me olemme tehneet mahdollisimman paljon kivoja juttuja yhdessä. Olemme panostaneet siihen, että minun kanssani ja minulle asioiden tekeminen on ehdottomasti maailman siisteintä. Olemme opetelleet, että kun kuiskaan koiran korvaan sanan "tottista", niin koko koira virittää itsensä täysillä-moodiin.

Ei kuulosta paljolta, mutta nyt kun on saanut koiran siihen pisteeseen, että se odottaa into piukeana seuraavaa käskyä, niin varsinaisten tottis-liikkeiden opettelu on alkanut sujua sellaista turbovauhtia, etten itse edes pysy perässä. Käsiavun häivyttäminen sekä sivulletulossa, että seuraamisessa onnistui päivässä. Nyt sivulletuloa on harjoiteltu lyhyissä pätkissä, välittömästi oikeasta asennosta palkaten lelulla, ja siihen on tullut innokkuutta ja vauhtia. Kontakti ei missään vaiheessa enää katoa.

Nyt sivulletulossa ollaan siinä pisteessä, että pystyn likkuumaan siten, että Arttu pysyy oikealla paikalla ja pitää kontaktia. Samalla olen huomannut jännän ilmiön, Arttu alkaa sivulla nostattamaan itseään, ja ensimmäistä kertaa koira elämässä olen miettinyt, että koska kakaralla menee ns. kuppi totaalisesti nurin. No, mielummin näin päin, nyt on jotain mistä lähteä eteenpäin.

Seuraamisessa olen lopettanut imuttamisen kokonaan, ja siirtynyt siihen, että seuraaminen on sivulla pysymistä. Kun sai sivulla pysymisen siihen pisteeseen, että A liikkuessa pysyi oikealla paikalla, niin lähti vaan ottamaan askelta eteenpäin, ja kun koira nousi ja otti askeleen samalla eteenpäin oikeassa paikassa, niin palkkasin. Nyt päästään jo kolme askelta eteenpäin tiiviissä seurannassa, ja koira istuu automaattisesti kun pysähdyn.

Nyt voi hyvällä omallatunnolla korkata olusen ja taputtaa itseään olkapäälle, olen onnistunut jossain.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Cocon kanssa peuhaamassa

Käytiin tänään Artun kanssa kurkkaamassa Klaukkala-cityä, ja sietä löytyikin ihana rhodesialaisneiti Coco emäntineen. Itse oli tietysti täysi pöllö, ja jätin kameran autoon kun lähdimme läheiselle pellolle koirien kanssa. Kakarat onneksi jaksoivat peuhata vallan hienosti vielä pitkän lenkinkin jälkeen, ja tulos oli tämän näköistä: