Mertsi ei osaa

It's Royal Ääskot, Baby!

2011-07-15T07:46:00.000+03:00

Paras hattu -palkinto meni tälle ihanalle prinsessaponihatulle!

Keskiviikkona oli sitten vuoden seurapiirispektaakkeli, Royal Ääskot in Vermo. *S* oli tuon häppeninkin masinoinut, koska suomesta ei moista hattujuhlaa ole tähän mennessä löytynyt. Tuloksena oli siis se, että muutaman skumppapullon, uutteran laittautumisen ja hattujen askartelun jälkeen kahdeksan ihanaa naisimmeestä läksi Vermoon kohauttamaan ravimaailmaa. Päästiin sitten lopulta jakamaan neloslähdön palkinto, ja ihan telkkariin asti. Ensi vuonna uudestaan, toivon mukaan vähän isommalla porukalla!

Ihanat naiset odottavat neloslähdön voittajaa

Crazy dogladies!

..ja vaan skumppa puuttuu

Kukkaterveisiä mökiltä

2011-07-11T20:18:00.000+03:00

Viikonloppuna tehtiin koko konkkaronkan kanssa mökkireissu, ja äiti pyysi ottamaan juuri parhaimmillaan olevista kukista kuvia. No, tein työtä käskettyä:

Arttumurukin opetteli uimaan. Pelastusliivit olivat muutaman kerran apuna, mutta kakara tajusi jutun juonen varsin nopsaan.

Keskiviikkona on sitten koko kesän ehdottomasti tyylikkäin ja hienoin tapahtuma (riisenileirin lisäksi tietty!), Ääskot in Vermo. Ladies' day:n tyyliin teemana on luonnollisesti hatut, ja sain omani sunnuntai-iltana valmiiksi. Tässä muutama pieni makupala tuosta härpätyksestä:

Mökkeilyä, reenailua ja ihan vaan päätöntä rälläämistä!

2011-07-03T13:14:00.000+03:00

Hellurei ja hellät tunteet!

Jussi meni iloisesti mökkeillessä, tosin pienimuotoista päänsärkyä aiheutti taas oma älyttömyys. Olin tarkistanut riisenileirin ilmottautumisen varmaan kymmenen kertaan, ja olin aivan satavarma, että viimeinen ilmottautumispäivä olisi ollut juhannusviikon torstaina. No, tietenkin ilmottautumispäivä olisi ollut juhannusviikon maanantaina. Ei auttanut sitten muuta, kuin lykätä ilmottautuminen matkaan kolme päivää myöhässä, ja toivoa sormet ristissä jussin yli että kelpuutetaanko mukaan vaiko eikö. Onneksi vastaus oli ehdottoman ei:n sijasta ehdoton kyllä, joten päästään Artun kanssa maistamaan leirielämään. Viikko riisenin kanssa teltassa kuulostaa... jännittävältä?

Perusasennon hinkkaamista

Jussina tehtii Pedon kanssa perinteinen mun ja sun vanhemmat -mökkikierros. Aloitettiin meidän mökiltä, jossa vietettiin aatto. Isä on aina ollut Artun kanssa puuhaamisesta ihan superinnoissaan, ja ei tarvinnut kovin montaa hetkeä maanitella ukkoa polkemaan A:lle jälkeä mettään. Ennen jäljelle lähtöä, isäukko leikki vielä Artun kanssa kasalla hajustettuja keppejä, ja kun leikki oli kaikista kivointa, niin lähdettiin ajamaan jälkeä. Keppien kanssa leikkiminen tuotti selvästi tulosta: Kahdelta puolen kilometrin jäljeltä Arttu nosti kaikki kuusi keppiä ilman mitään ongelmia, ja kepin löydettyään kakara nappasi kepin suuhun, ja toi sen minulle. Irti-käskyllä varsinainen keppi omaan käteen, ja hurjat bileet ja leikki lähimmän risun kanssa, mikä jäljen vierestä löytyi. Tästä on taas hyvä lähteä jatkamaan!

Tottistakin tehtiin muutama pieni pätkä, mutta ne pidettiin mahdollisimman reippaina ja lyhyinä. Nyt kun tekemisessä alkaa vire olla kohdillaan, niin on todella vaikea saada itsensä pysymään siinä, ettei tee liikaa kerralla. Tekisi mieli mennä hurjan nopsaan eteenpäin, mutta pakko vain on malttaa. Vauvahan Arttu on vielä, pitää antaa kakaralle aikaa.

Seuraamista

Pedon mökillä Arttu onnistuikin taas aiheuttamaan muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin, kun kakara päätti kesken lenkin karata täysiä vieraan mökin pihaan. Onneksi ei käynyt kuinkaan, mökin omistaja kertoi, että heillä oli ollut juoksuinen narttukoira juhannusvieraana ja tyttökoiruus perheineen oli varttia aikaisemmin lähteneet kotia kohti. Jostain kumman syystä A vietti loppuajan pitkässä liinassa kun ulkona oltiin.

Huumoriakaan ei reissusta puuttunut. Kun söimme lauantaina illallista, niin minulta meni hermot kakaran jatkuvaan kerjäämiseen (myöhemmin illalla selvisi, että eräs sukulaisimmeinen oli A:ta syöttänyt pöydästä, mistä allekirjoittanut sai pienen raivarin). Vein Artun saunakamariin, jo!ssa me nukuimme loppuruokailun ajaksi, ja kun syönnin jälkeen menin koiraa hakemaan, niin repesin nauramaan niin kippurassa kuin ihminen olla ja voi. Kakara oli kiivennyt kamarin ikkunan vieressä olevalle pöydälle, ja makasi siinä kuin sfinksi! Huvittavaksi asian teki se, että pöydän kansi oli suoraan ikkunaruudun tasalla, ja Arttu melkein tasa ikkunen levyinen, joten ulkoapäin näkyi ainoastaa kehystetty koiruus. Reppana oli ollut vielä niin varovainen pöydälle mennessään, ettei ollut koskenutkaan pöydän reunalla oleviin tavaroihin, vaan makasi niiden vieressä eikä edes yrittänyt tulla itse alas ennen kuin Peto nosti pienen pois.

Nyt on vietetty rauhaisaa eloa, koska on ollut niin tautisen kuuma! Uiminen on ollut parasta liikuntaa näillä keleillä, sekä koiralle että omistajalle. Arttu alkaa pikkuhiljaa oppia jo uimaan, lempeän pakottamisen, auttamisen ja kehumisen seurauksena.

Hurja muodonmuutos

2011-06-17T11:43:00.000+03:00

Terveisiä tropiikista! Erkkari vietettiin Porvoossa hirmuisessa helteessä, ja kakara pärjäsi siellä kohtalaisen hyvin. Tuloksena oli JUN H, mutta helle (ja handlerin jännittäminen) vei kakaran esiintymisestä parhaan terän. Kehässä ravaaminen oli työn ja tuskan takana, ja seisominenkin oli suurimman osan ajasta rumannäköistä pönöttämistä.

"Hieman pitkä ja voimakas uros, sopusuhtainen pää, purenta ok, kaulan pituus riittävä, säkä saisi olla korkeampi ja etuosa paremmin kulmautunut, ja runko hieman syvempi. Hieman voimaton takaosa ja ahdas, eturaajat ulospäin kiertyneet, eriomainen turkki ja väri, hyvä luonne"

Tuomarina Reijo Latvala

Erkkarin jälkeisenä päivällä ajattelin sitten nykiä kakaralta irtoavat karvat poies, koska pieni mies selvästi kärsi helteestä kovasti. Rullaaminen on saanut aikaiseksi sen, ettei tuota ole kertaakaan tarvinnut kaljuksi nyhtää, mutta nyt ei jostain syystä ollutkaan karkeaa kerrosta odottamassa irtoavan karvan alla. No, mikäs siinä, trimmiveitsen aikaansaaman rakkulan, kipeän käsivarren ja kolmen karvaa täynnä olevan muovikassilllisen jälkeen tuloksena oli karvaton rotta! Nyt on ruma, mutta iloinen koira kuluttamassa sohvaa.

Tänään lähdetään mökille saunomaan ja nauttimaan olosta ja elosta!

Hiljaa hyvä tulee

2011-06-09T21:42:00.000+03:00

Nyt täytyy tunnustaa jotain. Olin tänä keväänä ensimmäisten tottistreenien jälkeen melkein sataprosenttisen varma, ettei Artusta ikinä tule irtoamaan tarvittavaa määrää virtaa ja energiaa pk-tottikseen. Toisten ja kolmansien reenien jälkeen olo oli melkein sama, mutta sentään oli saanut vähän apuja ja välineitä pohjan rakentamiseen.

Jouduin siis hylkäämään täysin ajatuksen suoraan itse asiaan käymisestä, ja mitä me olemme nyt sitten tehneet koko kevään? Me olemme leikkineet. Me olemme tehneet mahdollisimman paljon kivoja juttuja yhdessä. Olemme panostaneet siihen, että minun kanssani ja minulle asioiden tekeminen on ehdottomasti maailman siisteintä. Olemme opetelleet, että kun kuiskaan koiran korvaan sanan "tottista", niin koko koira virittää itsensä täysillä-moodiin.

Ei kuulosta paljolta, mutta nyt kun on saanut koiran siihen pisteeseen, että se odottaa into piukeana seuraavaa käskyä, niin varsinaisten tottis-liikkeiden opettelu on alkanut sujua sellaista turbovauhtia, etten itse edes pysy perässä. Käsiavun häivyttäminen sekä sivulletulossa, että seuraamisessa onnistui päivässä. Nyt sivulletuloa on harjoiteltu lyhyissä pätkissä, välittömästi oikeasta asennosta palkaten lelulla, ja siihen on tullut innokkuutta ja vauhtia. Kontakti ei missään vaiheessa enää katoa.

Nyt sivulletulossa ollaan siinä pisteessä, että pystyn likkuumaan siten, että Arttu pysyy oikealla paikalla ja pitää kontaktia. Samalla olen huomannut jännän ilmiön, Arttu alkaa sivulla nostattamaan itseään, ja ensimmäistä kertaa koira elämässä olen miettinyt, että koska kakaralla menee ns. kuppi totaalisesti nurin. No, mielummin näin päin, nyt on jotain mistä lähteä eteenpäin.

Seuraamisessa olen lopettanut imuttamisen kokonaan, ja siirtynyt siihen, että seuraaminen on sivulla pysymistä. Kun sai sivulla pysymisen siihen pisteeseen, että A liikkuessa pysyi oikealla paikalla, niin lähti vaan ottamaan askelta eteenpäin, ja kun koira nousi ja otti askeleen samalla eteenpäin oikeassa paikassa, niin palkkasin. Nyt päästään jo kolme askelta eteenpäin tiiviissä seurannassa, ja koira istuu automaattisesti kun pysähdyn.

Nyt voi hyvällä omallatunnolla korkata olusen ja taputtaa itseään olkapäälle, olen onnistunut jossain.

Cocon kanssa peuhaamassa

2011-05-27T22:23:00.003+03:00

Käytiin tänään Artun kanssa kurkkaamassa Klaukkala-cityä, ja sietä löytyikin ihana rhodesialaisneiti Coco emäntineen. Itse oli tietysti täysi pöllö, ja jätin kameran autoon kun lähdimme läheiselle pellolle koirien kanssa. Kakarat onneksi jaksoivat peuhata vallan hienosti vielä pitkän lenkinkin jälkeen, ja tulos oli tämän näköistä:

Leirielämää, noutoa ja yksinoloa

2011-05-24T13:12:00.002+03:00

Viime torstaina sain kylmän suihkun niskaan. Naapuri kysyi rapussa ohikulkiessa, että onko se meidän koira, joka huutaa päivisin ollessaan yksinään. Kuulemma ulisee ja haukkuu, ja saattaa aamulla jopa herättää mekkaloinnillaan, ja ainakin muutaman viikon on tuota tehnyt.

No, selvisi kuitenkin, ettei haukku ole ollut tauotonta, paitsi niinä kertoina jolloin parvekkeen oven on jättänyt auki. Samoin, jos A on ollut rauhallinen kun ollaan lähdetty pois, niin on pysynyt suurimman osan ajasta hiljaa. Elmon mamman kanssa juttelun jälkeen tehtiin sotasuunnitelma, Giteas-leirillä toisivat DAP-feromonihaihduttimen, ja sen jälkeen alkaisi systemaattinen uudelleenopettaminen yksinoloon.

No, haihdutin on nyt ollut seinässä reilun vuorokauden, ja ero koko koiran olemuksessa on aivan selvä. Arttu ei seuraa minua joka paikkaan, ei enää vingu jos sen jättää portin toiselle puolelle tai menee vessaan ja laittaa oven kiinni, ja malttaa jopa syödä vaikka en ole vieressä katsomassa. Myös sisällä saatavaa huomiota on nyt vähennetty, koiraa ei huomioida lainkaan kun tullaan kotio, eikä jatkuvasti olla lällyyttämässä ja paapomassa ja juttelemassa koiralle. Arttumurun on korkea aika oppia vähän itsenäisyyttä. Nopeasti tuo on tuottanut tulosta, pystyn menemään eteiseen, ottamaan avaimet ja pukemaan päälle, ja olemaan jopa kymmenen minuuttia poissa ilman edes makoilemasta nousemista.

Itsenäisyyden tarve tuli hyvin leirilläkin esille. Leirillä päästiin kokeilemaan niin esineruutua, hakua kuin jäljestystä, ja kaikissa suurimpana ongelmana oli se, että A kysyi koko ajan minulta lupaa tehdä. Se ei missään kohtaa kyennyt irtautumaan ja tekemään mitään itsenäisesti, ja etenkin jäljen ajaminen oli täysin mahdotonta.

Esineruudun alkeet tehtiin niin, että tampatun 10x50m suikaleen aivan toiseen päähän vietiin ihmisen hajuinen nahkarepale. Tämän jälkeen lähdettiin liinassa olevan koiran kanssa kävelemään toiseen reunaan, ja kun koira sai vainun esineestä, niin sitä kehuttiin ja kannustettiin leikkimään repaleella. Arttu kyllä sai hajun, kävi jopa haistamassa esinettä, mutta kaikki mielenkiinto itse esineeseen oli tiessään, eikä edes heittely tai esineellä leikkiminen saanut sitä mielenkiintoisemmaksi. Esinemotivaation parantamiseen pitää siis tehdä hurjasti töitä.

Hakureeneissä harjoiteltiin sitten ilmaisua siten, että kyyryssä olevan ihmisen haukkumisesta sai palkan. Ensin kokeiltiin palkata ruokapalkalla, mutta Arttu ei tapansa mukaan sille lämmennyt lainkaan. Patukan kanssa homma toimi jo aivan toisella tapaa, ja muutaman äänettömän haukahduksen jälkeen kakarasta alkoi jo löytyä ääntä.

Jäljelle vietiin taas aivan kylmiltään. Kasvattaja kävi polkemassa lyhyen jäljen 50m metsään, ja tarkoituksena oli ajaa jälki suoraan, ja palkata jäjen päässä olevan ihmisen hajuisen kepin löytämisestä ruhtinaallisesti. Kuten jo aiemmin mainitsin, Arttu kyllä löysi jäljen, mutten kyennyt seuraamaan sitä muutamaa metriä enempää, koska kääntyili koko ajan varmistamaan minulta, että onhan jäljen seuraaminen hyvä juttu. Kepin herra kuitenkin löysi, ja sillä leikkikin mielellään. Tähän auttaa vain se, että ei jäljellä auta koiraa millään lailla, vaan antaa sen oikeasti käyttää nenäänstä. Artulle pitää myös tehdä joku hyvä syy, miksi ajaa jälkeä, ja suunnitelmana olisi polkea lyhyt jälki, jonka päästä löytyisi keppi, jonka olla on ruokakippo täynnä koiranmakkaraa, tai kokonainen maksalaatikko.

Noudon harjoittelun aloitin A:n kanssa nyt piiitkän tauon jälkeen. Viimeksi mielenkiinto koko touhuun lopahti siihen, että sain kyllä sheipattua kakaran tökkäämään lelua tai esinettä kuonollaan, mutta esineen suuhun ottamista ei missään vaiheessa tarjonnut. Tällä kertaa lähdin siitä, että minulla oli lelu kädessäni, ja palkkasin siitä että Arttu otti kädestä lelun suuhun. Tämän jälkeen sheippasin A:n pitämään lelua suussaan pidempään. Sitten palkkasin siitä, että otti lelun, piti sitä suussaan ja antoi sen minulle takaisin käteen.

Seuraavalla kerralla heitin saman lelun lattialle koiran viereen, ja sheippasin Artun ensin tökkäämään sitä kuonollaan, samalla lailla mitä aikaisemminkin. Meinasin melkein luovuttaa, mutta lopulta A tarjosi suun avaamista lelun yläpuolella. Sen kun sain palkattua, koko koira sai melkein kuin sähköiskun, nappasi lelun lattialta suuhun ja toi minulle.

Seuraavassa vaiheessa pitää tehdä niin, että lelun luovuttaminen pitää tapahtua istuen edessä, ja vähitellen ensin viedä lelu kauemmas ja lähettää hakemaan sitä, ja lopulta heittää lelu, ja sen jälkeen käskeä tuomaan lelu. Tästä se kuitenkin lähtee, taas jälleen kerran.

Perusasentoa, käsiavun häivyttämistä ja kontaktia

2011-05-18T13:19:00.003+03:00

Viime viikon treenisuunnitelma meni sitten aivan täysin pipariksi, lähinnä oman hurlumheini takia. *S*n kanssa oli tarkoituksena käydä perjantaina katsastamassa Marstion keikka, lauantaina oli samaisen neidin tuparit ja sunnuntaina ne jellonat menivät sitten voittamaan MM-kullan. Mastiota ei nähty, kiitos välierämatsin, mutta tuli otettua senkin edestä kuplajuomaa. Maanantai-aamuna totesin, että en tosiaankaan ole enää nuori, puoli pulloa cavaa ja muutama olut saivat aikaan OLON jo lauantaina, joten kolmen päivän tissuttelun jälkeen olo oli kuin katujyrän alle jääneellä murmelilla.

Tänään oli kuitenkin eri sävelet nuottiviivastolla, ja aloin omassa päässäni pohtimaan kuinka saisin käsiavun perusasennosta pois. Viime viikon tottistreeneissä ohjeeksi annettiin, että apu pitää antaa vasta käskyn jälkeen, ja vasta silloin jos koira ei itse tajua mitä tehdä. Tuntui vaan jotenkin hölmöltä, että kun koira kuitenkin osaa toiminnon, niin eikö paras tapa häivyttää apu ole se, että apua ei anna, ja palkkaa onnistuneesta suorituksesta? Oli sitten pakko itse kokeilla, että miten homma toimisi parhaiten.

Aloitin siis homman niin, että eteisen peilin edessä komensin kakaran perusasentoon vasen käsi paikallaan. Arttu kävi nuuhkaisemassa kättä, ja ihmetteli sitten että miksei kädessä ole namia ja miksei käsi liiku. Se tuli kuitenkin sen jälkeen sivulle istumaan vasemman käden ja minun väliini, taakse tosin, ja otti kontaktin. Tuosta palkkasin sen oikealla kädellä niin, että A joutui siirtymään oikealle paikalle ja suoraan. Tuota kun toisti pari kertaa, niin vasen käsi ei enää kiinnostanut lainkaan, vaan pieni parrakas eläin tuli sujuvasti perusasentoon ja sai kontaktista palkan.

Muuten hyvä, mutta parin toiston jälkeen herra alkoi tulla liian eteen ja vinoon. No, ratkaisuna oli sitten takapalkka oikealla kädellä, ja tadaa, asento suoristui taas. Tämän jälkeen palkkana oli rätillä vetoleikki, ja lopetettiin sillä kertaa siihen. Pitää kokeilla tänään vielä muutaman kerran ulkona kuinka hyvin homma on mennyt kaaliin, mutta tällä erää näyttäisi hyvältä. Nyt pitää vain muistaa, että enää en palkkaa mistään muusta kuin kontaktista, ja ettei enää automaattisesti suoraan vapauta kontaktista vaan välillä vaadin sitä pidempiä aikoja.

Eikä tarvittu sitä "ohjaa vasemmalla kädellä vähitelle pienenevällä liikkeellä koira oikealle paikalle"-junnausta. ;)

...pyllyssä.

2011-05-12T14:17:00.000+03:00

Noniin, selvisihän se syy sitten viime päivien epätavalliseen levottomuuteen ja varmaan eiliseen tottisfiaskoonkin.

Anaalirauhaset olivat niin täynnä, että pelkkä niihin koskeminen sai ne tyhjenemään suoraan näpeille.

Kuin orava jäinen käpy....

2011-05-11T22:05:00.002+03:00

On niitä päiviä kun ei tarttisi nousta ylös sängystä, nousta ylös, tehdä mitään, ja varsinkaan mennä tottiskentälle. Tai kun sinne menee, niin pitäisi tajuta lähteä pois siinä kohtaa kun hommat menevät penkin alle. Miten voi ihminen lyödä itsensä aivan täysin lukkoon ihan vaan siksi, ettei sitä tuttua ja turvallista omaa ohjaajaa olekaan paikalla?

Tarkoituksena oli siis alun perin harjoitella perusasentoa, ja siitä vähitellen käsiavun häivyttämistä. Aloitettiin treeni ihan hyvässä vireessä, mutta oman typerän sähläämisen takia koiran vire laski kuin lehmän häntä. Yritin siis keskittyä niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin siihen, että sanon vihjeen ennen käsiapua, ja sen seurauksena onnistuin sohlaamaan niin perusteellisen täysin omat ajatukseni, ja tekemiseni. Seurauksena oli se, että A ei mennyt esimerkiksi istumaan tullessaan perusasentoon, enkä ihmettele, sen verran heprealta se oma toiminta on varmaan koiran vinkkelistä näyttänyt.

Tuon perusasentofiaskon jälkeen otettiin muutama seuruutuspätkä, ja kokeiltiin siinäkin käsiavun poistamista pieninä hetkinä. Siinä suureksi ilokseni A pysyi mukavasti oikeassa paikassa ja hyvässä kontaktissa vaikka namikäsi katosikin hetkeksi nokalta. Nyt sitten tietää, että sitä voi alkaa tehdä pikkuhiljaa kotonakin.

Lopuksi otettiin luoksetulo, ja siinä missä Arttu normaalisti on reenien vetäjän pideltävänä kaksin käsin mun juostessa kentän toiseen päähän, niin nyt se vaan istua tillitti siihen asti että kutsuin. Luoksetulo oli kyllä riittävän vauhdikas, mutta saman tien kun elukka oli napannut patukan, ja kun olin sen siltä takaisin ottanut, niin eiköhän se ottanut ja rynnännyt suoraan toisen treenaavan koirakon luokse.

Onneksi ei käynyt mitään, mutta ai että mua hävetti. Ja suututti. Hammasta purren otin koiraa pannasta kiinni, ja talutin autoon sanomatta sanaakaan.

Toinen treenikerta oli meillä ihan vain leikkiä, koska en tosiaankaan tahdo että vastaava toistuu enää ikinä. Hyvin tuo syttyi leikkimään, ainoana isona virheenä taas tein sen, että jatkoin leikkiä sen pikkuisen liian pitkään. Toisin sanoen, koira ehti melkein kyllästyä siihen. No, tästä on onneksi tie vain ylöspäin.

Ensi viikolla ei pääsekään reeneihin, kun auton on huollossa. Nyt suunnitelmissa olisi tehdä sunnuntaihin asti päivittäin lyhyitä, maksimissaan viiden minuutin treenejä, ja pitää sitten ihan reilu tauko. Viikonloppuna on sitten Giteas-leiri, joten pitää pitää huoli siitä että sekä koira että ohjaaja ovat hyvässä vireessä koko viikonlopun ajan.

Pitää vain muistaa muutama asia seuraavaa kertaa varten:

Frolicit EIVÄT riitä treeninameiksi kentällä

Jos namit eivät nappaa, niin ei kannata pantata leikkipalkkaa

Jos ahdistaa, niin lähtee suosiolla pois

Lähtee pois kun koiralla on kaikista siisteintä!

Ja nyt tarvitsen oluen.

Terveisiä Tampereelta!

2011-05-10T13:25:00.007+03:00

Äitienpäivän aamuna herätyskello soi aivan liian aikaisin, eli puoli kuuden aikaan aamulla, ja oli pakko vääntäytyä välittömästi suihkuun Battery-pullon kanssa. Onneksi olin ollut sentään sen verran fiksu, että olin kerännyt kaikki romut autoon jo etukäteen ja kasannut vaatteet keittiön pöydälle siihen järjestykseen, missä ne piti pukea päälle. Arttu oli ajankohdasta aivan järkyttynyt, ja tuli koettua sellainenkin elämys, että nukkuvalle koiralle piti laittaa panta päälle ja puoliväkisin raahata rappukäytävään ja pihalle. Autoon sentään könysi ihan itse.

*S* ja Armas tulivat sitten samaan kyytiin, ja auto saatiin pakattua melko kivuttomasti. Arttu ja Armi tosin ovat viimeisen kuukauden viettäneet lähinnä äristen toisilleen, joten olin jo viksuna likkana rakentanut auton takakonttiin väliseinän leuanvetotangoista, kanaverkosta, metalliputkista. Viritelmä ei ole kovinkaan esteettinen, mutta pysyi pystyssä ja toimi. Alkumatkasta pojilla oli kyllä varsin pontevia toistensa kurkkuunpääsy-yrityksiä, mutta sumutinpullosta tähdätty vesisuihkaus sai viilennettyä kuumat tunteet varsin nopeasti.

Matkalla Tampereelle tuli testattua myös se, näkyikö läikkynyt kahvi uusissa vaaleissa housuissa kuinka hyvin. Samoin Pirkkahallin pysäköintipaikaksi tehdyn sorakentän ylittäminen kahden nelikymmenkiloisen sylififin, kahden ison häkin, retkituolien ja laukkujen kanssa ohutpohjaisissa balleriinakengissa oli hieman haastavaa. Onneksi oli kärryt, muuten olisi tullut kertakaikkiaan hulluksi. Rhodekehä löytyi helposti, joten parkkerasimme tavaramme samaan häkkileiriin Armaksen sukulaisten kanssa, ja aloimme tehdä koiranäyttelyissä suurinta roolia näyttelevää toimintoa, eli odottamista ja juoruamista.

Armaksen kehävuoro oli ihan ensin, ja pieni vieteritassu esiintyi muuten upeasti, mutta ravatessa kurkotti kaulaansa suoraan eteenpäin niin pitkälle kuin vain pystyi. Seisominen oli kaunista ja luontevaa ilman mitään kommervenkkeja, ja tuomari tykkäsi niin paljon että lykkäsi arvosteluksi EH:n!

Artulla oli puolestaan hurjat neljä kilpakumppania riisenikehässä, toinen uros avoimessa luokassa ja kaksi narttua, joista toinen oli nuorissa ja toinen veteraaneissa. Arttu siis ainoana junnuna aloitti koko riisenikatselmuksen, ja täräytti heti ensimmäiseksi ERI:n, SA:n ja ainoana junnuna sijoituksen JUK1! Paras uros kehässä meinasi silmät tipahtaa päästä, kun tuomari viittasi meidät voittajaksi, ja tunki käteen SERT-ruusukkeen ja punaisen nauhan. CACIB siirtyijunnuluokan takia PU2:lle. Narttujen arvostelun jälkeen A kilpaili vielä rodun parhaasta sijasta parhaan nartun kanssa, ja VOITTI! Nyt siis kotona sohvalla selällään möllöttää JUN ERI SA JUK1 PU1 SERT ROP Giteas Ginori "Arttu".

Yksilöarvostelu:

ROP:in valinta

Sen verran sekaisin tuossa vaiheessa oli, että itkin ja nauroin yhtäaikaa, ja lähdin jo taapertamaan kohti rhodekehää. Unohdin siis aivan täysin otta Sertifikaatin ja arvostelun mukaan. Kun oli hakenut sen ja palkinnot, niin vollasin jo kuin pieni vuohi.

RYP-kehään en ollut sitte osannut lainkaan varautua, vaikka Elmon mamma olikin maininnut teippaavansa ison kehän matot niin, ettei me niihin varmasti kompastuta. Kokoomakehässä hermostuttii niin paljon, etten saanut A:ta rauhoittumaan tai seisomaan nätisti, ja meidän takana koko ajan murissut Dogo Argentino-uros ei saanut oloa kovinkaan paljon rauhallisemmaksi tai luottavaisemmaksi. En kuitenkaan pyörtynyt kehään, ja selvisin sieltä pois hengissä.

Kotimatkalla auto oli täynnä väsynyttä väkeä, pojjaat kuukahti saman tein kun auto starttasi, ja *S* nukahti motarilla Hervannan kyltin kohdin.

Tuomarina oli Jean Blangino, Ranska, ja arvostelu kuului seuraavasti:

"Erinomainen yksilö, hyvin rakentunut, pään mittasuhteet sopusoinnussa. Hyvä korvien kiinnitys. Täysi leikkaava purenta. Erinomainen kaulan kiinnitys, hyvät lavat, oikeanlaiset kyynärät, erinomainen luusto, hieman ulkokierteiset etukäpälät. Oikeanlainen selkälinja, hyvin laskeutunut rintakehä, erinomainen selkälinja. Ahtaat takaliikkeet."

Tottisräpellystä

2011-05-04T22:11:00.002+03:00

Pakko se on nyt sitten edes yrittää, kun tuli kerran moista ympäriinsä luvattua. Meinaan siis jotain treeniraportin tynkää kirjoittaa.

Tänään oli siis HPH:n (Helsingin Palveluskoiraharrastajat ry.) tottistreenit, joissa ollaan nyt maaliskuun alusta lähtien käyty. Kokeiltiin ensimmäistä kertaa A-estettä, ja hyppyjä, ja tehtiin muutama lyhyt vireennostatusreeni.

Tällä kertaa Arttu oli oikeastaan ensimmäistä kertaa jo kentälle tultaessa semmoisessa täpäkässä vireessä. Koko kevään ajan tehdyt nostatusharjoitukset, miljoonat leikkihetket ja oman tekemisen vahtaaminen on selvästi tuottanut tulosta, koska nyt hiljaa kuiskattu kysymys "Tottistellaanko?" saa kakaran taivaisiin. Poissa on se koira, joka ensimmäistä kertaa kentälle tullessa lähinnä nuuhki maata ja meinasi nukahtaa jalkoihin. Kentälle tuleminen, tekeminen ja treenaaminen on nykyisin KIVAA ja SIISTII!

Nostatustreeneinä on joka kerta tehty sitä, että on tultu kentälle, olen pistänyt Artun istumaan tai maahan, ottanut patukan esille ja vain odottanut että elukka on niin innoissaan ettei meinaa enää nahoissaan pysyä. Sillä siunaaman sekunnilla, kun kakara näyttää siltä, ettei enää pysty pysymään paikallaa, niin vapautan ja palkkaan patukalla leikkien. Tätä ennen tehtiin muutama viikko sitä, että kentällä ainoastaan leikittiin, ja kun leikki oli kivimmillaan (onko tuo sana?), niin lähdettiin pois. Nyt alkaa tekeminen näyttää jo siltä miltä pitääkin, kentälle tullessa A vain odottaa into pinkeänä, että koska tehdään jotain siistiä.

A-este tehtiin vain muutaman kerran, prinssinakin voimalla mentiin istumisesta rauhassa loivinta mahdollista estettä edes takas. Itse olisin jaksanut vielä enemmänkin, mutta herran vauhti kiihtyi jo muutaman toiston jälkeen sellaiseen tahtiin, että oli pakko lopettaa. Hypyt aloitettiin myös istunnasta, ja nakin kanssa edes takaisin. Myöhemmin sitten otettiin jo pallo palkaksi, istutin koiran esteen toiselle puolelle, ja menin narupallon kanssa toiselle, ja sietä hyppyytin ja palkkasin.

Ensi viikolla tehdään muutama seuruutuspätkä, ja tehdään taas muutama A-este, jos on millään mahdollista. Tahtoisin myös, että opettaja katsoisi onko meidän perusasento siinä kunnossa, että siitä voisi aloittaa käsiavun häivyttämisen pikkuhiljaa. Kotosalla voitaisiin aloittaa esineiden suussapitämisen harjoittelu pikkuhiljaa noutoa ajatellen, samoin kuin jatkaa noita nostatusreenejä. Hyppyjä ei voida oikein kotona tehdä, kun ei estettä omista, eikä ole oikein mitään paikkaa sille.

Ihan treenien lopuksi opettaja huomasi, kuinka odotin itsepintaisesti auton vieressä, että Arttu hyppäisi autoon, ja tarjoutui hieman avittamaan autoonmenon opettelun kanssa. Taas jälleen kerran sai todeta, että yksinkertainen on koiramaailmassa kaunista; hihnasta kiinni, ystävällisen päättäväisesti vetää koiran autoon niin, ettei koiralle ole vaihtoehtoa. Saman tien, kun koira on pompannut autoon, niin nakki naamaan ja bileet. Toistetaan sata kertaa. :D

Tämä blogi, eri blogi?

2011-04-28T21:39:00.004+03:00

Blogihiljaisuus on kumma asia. Kuten olen jo aikaisemminkin kertonut, niin naamakirjassa purkaa asiat julkisen riepottelun kohteeksi niin paljon helpommin kuin täällä. Kirjoittaminen on toki terapiaa, mutta sitä on lipastonkin takia tullut tänä keväänä tehtyä ihan tarpeeksi. Kandin kirjoittaminen on ollut ihanaa, kamalaa, tuskaa ja luomisen riemua, mutta kirjoittamista siinä on ollut. Aika, ja oikeammin energia ei ole vain riittänyt mihinkään ylimääräiseen.

Arttu on kasvanut aivan käsittämättömän paljon, rotkale painaa nyt 38kg, ja jos velipoika Elmon säkämittaus pitää paikkansa, niin säkä on noin 71-72cm. Löysimme tottisryhmän, jossa käy sekä Artun veli Otso, että Patti-eno, ja siellä ollaan nyt yritetty epätoivoisesti räpiköidä eteenpäin.

Elmon omistaja ehdotti tänään, että minun pitäisi pistää blogi pystyy Artun tottistreeneistä, ja niissä tehdyistä asioista. Tähän mennessä olen pieneen vihkoon raapustanut että mitä ollaan tehty, ja mikä on mennyt hyvin ja mikä huonosti, mutta tässä tarkemmin asiaa miettiessä se ei pidemmän päälle kanna. Minun pitäisi päästä koko touhussa paljon syvemmälle, paljon pohtivampaan suuntaan siinä, mitä teen ja miksi. Tärkeintä olisi ehkä pohtia epäonnistumisia, syitä ja korjausmahdollisuuksia.

Arkielämässä tuo koira on ollut helppo. Helppo kuin mikä, tuhoamiset jäi pahimman mörköiän jälkeen pois, ja nyt uskaltaa jo jättää kenkiäkin eteiseen kun lähtee kotoa pois. Isoin ongelma on ollut toisten koirien ohittaminen, mutta sekin on viisaampien ihmisten neuvoilla alkanut sujua jo paremmin. Taas kerran piti katsoa peiliin tässä(kin) asiassa, olin itse niin paniikissa ohitustilanteissa, että Arttu ei löytänyt muuta keinoa reagoida muihin koiriin, kuin hillittömän riekkumisen. Nyt, kun on vain keskittynyt hengittämään ja olemaan rento ja iloinen, niin koirien ohi päästään pienellä pomppimisella ja vinkumisella.

Mutta itse asiaan. En tiedä pitäisikö minun aloittaa Artulle ihan oma blogi, niin tämä sepustuskokoelma saisi olla kaikilta mahdollisilta koirajutuilta rauhassa. Toisaalta, tässä blogissa on ollut kaikkia, niin työasiat, rakkaushuolet kuin uusimman käsityötkin, joten miksi minun pitäisi eristää erilleen niinkin iso asia, kuin mitä A on. Vaikeita juttuja, ja jos joku niistä viidestä lukijasta jaksaa mielipiteensä kirjoittaa, niin osaan olla vähän viisaampi kuin mitä olen nyt. Pitäisikö minun pitää järjestelmällistä treenipäikirjaa muuanne, ja jättää tämä kaikelle mahdolliselle muulle humputukselle (tai jopa haudata tämä tekstikokoelma bittiavaruuteen?)

Voi kun tulis kesä...

2011-01-11T09:53:00.002+02:00

Mikä ilmastonmuutos? Hä? En oo ikinä kuullutkaan?

Ensin Helsinkiin sataa enemmän lunta, kuin varmaan ikinä. Sitten tulee niin kylmä, että talintintitkin tippuva kalikoina puista (ja jenkkilässä taivaalta).

Mutta nyt sitä sitten heittäydytään oikein vitsikkääksi, ja pamautetaan kahdeksi päiväksi nollakeli, ja vesisadetta. Räystäillä olevat jääpuikot ja katoilla olevat lumikasat muuttuvat hengenvaarallisiksi lyömäaseiksi, jotka oikeasti meinaavat tulla pahaa-aavistamattoman opiskelijan niskaat. Kaduilla oleva lumi on sulanut vedeksi, joka on taas jäätynyt niin, että yksittäinen kävelijä kaipaa nastarenkaita kengänpohjiin.

Asiaahan helpottaa vielä se, että Vuokatinreissulla nitkahti (taas) selkä niin, että Sotkamon terveysasemaan tutustumisesta huolimatta kävely liukkaalla rempovan ja välillä hirmuspurtteja ottavan murkkuikäisen riisenin kanssa tuntuu tosi kivalta.

Onneksi nyt viikonloppuna on Artun ensimmäinen virallinen näyttely, jonne on Elmo-velipoikakin tulossa näyttäytymään, niin on jotain positiivista odoteltavaa.

Ensi viikosta tulee meinaan aika hirmua. Kandisemma ja kaikki muut rästiin jääneet opinnot pitäisi saada alkuun, eikä pelota yhtään.

Vuokatti Pt.1

2011-01-02T16:01:00.003+02:00

Eilinen automatka mökiltä Vuokattiin sujui yllättävän hyvin. Artulla on ollut aina aikaisemmin tapana aloittaa koko ajomatkan läpi tapahtuva piippaaminen vähintään kymmenen minuuten ajamisen jälkeen, mutta nyt ipana yllätti oikein tosissaan. Koko matkan aikana ainoat äänet pääsivät silloin, kun oli herran mielestä matkattu liian pitkä aika, ja pienen jaloittelun jälkeen matka jatkui takakontissa iloisesti nukkuen.

Tänään käytiin aamupäivällä kiertämässä Vuokatin Lampipolku, semmoinen sopiva noin viiden kilometrin lenkura, josta suurin osa meni niin umpimetsässä, että Arttukin pystyi olemaan ihan irti. Vauhtia riitti, ja samalla kun koiruus väsytti itseään, niin pystyi ihailemaan kaunista talvista Pohjois-Suomea.

Kun päästiin järven jäälle, niin ipana sekosi aivat täysin. Se juoksi ensin aivan hysteerisesti edes takaisin, ja lopuksi kiersi ympyrää siihen asti, että jatkoimme matkaa.

Mökki, missä olemme, on mukava ja kodikas, joskin keittiökaluissa voisi olla hieman toivomisen varaa. Pitäsi vielä lähteä tänä iltana katsomaan miltä Vuokatinvaara näyttää pimeällä, ja sitten saunan kautta syömään, ja nukkumaan.

Tämmöiseltä näyttää, kun katsoo meidän mökin ovelta ulos:

Uusi lelu!

2010-12-31T12:21:00.004+02:00

Tstm kävi eilen pitkästä aikaa meillä käymässä ja syömässä, ja kertomassa viimeisen kuluneen vuoden (?) kuulumiset. Kuinka ollakaan, jossain kohtaa puhe kääntyi kameroihin ja kuvaamiseen, ja omaan valitteluuni kaameasta järkkärikuumeesa. Tuo herrahan sitten meni ja täräytti, että hänellä on kaapinpohjalla täysin tarpeeton Nikonen D40X, että kiinnostaisiko 18-55 kitillä. Totta munassa kiinnostaa.

Tänään oli sitten luonnollisesti pakko ottaa uusi lelu mukaan koirapuistoreissulle, ja tällaista sieltä sitten tuli:

Joulupossu

2010-12-28T10:22:00.002+02:00

Hyvää myöhästynyttä joulua vaan kaikille, toivottaa melkein neljännesvuosisadan ikäinen ylensyönyt kanttura, ja virallisesti teinimutanttihirviöitynyt koira perheineen!

Jouluaatto vietettiin Pedon vanhempien luona, syötiin paljon kalaa, mätiä, kinkkua ja luumukiisseliä, eli kaikkia oikein perinteistäkin perinteisempiä jouluherkkuja. Artullakin oli oikein omat herkut, viksuna poikana hän räjäytti nurkassa olleen lahjapinon kesken jouluaterian, ilmeisesti haistamansa paketoidun sonninsudin takia. Pakettien avaaminen oli tietysti niin superkivaa, että sitä ei olisi malttanu omiin paketteihin edes lopettaa.

Joulupukki toi meille sitten pitkään ja hartaasti toivotun uuden pölynimurin, ja olin kertakaikkisen järkyttynyt, kun kaksi päivää aiemmin imuroidusta matosta irtosi Dysonilla yhden säiliöllisen verran pölyä ja karvaa. Ilmeisesti vanha imumasiina alkaa vedellä viimeisiää, eli sen voi hyvällä omallatunnolla pistää velimiehelle eteenpäin, tämä kun tuskin imuroi kaikista ahkerimmin armeijasta pääsyn jälkeen. Pois tuota avaruushärvelin näköistä melutoosaa en enää vaihtaisi, tulee nimittäin oikeasti puhdasta, ja nopeasti. Boogien viimeise tikkukarvatkin irtosivat sohvatyynyistä.

Joulupäivää vietettiin minun vanhemmillani, ja samalla juhlittiin synttäreitä (jee, pääsen vihdoin ja viimein LadyMooniin ihan virallisestikin sisään!), ja syötiin meidän perheelle perinteinen jouluateria, hirven sisäfilettä, uuniperunoita ja valkosipulivoita. Tapanina käytiin taas appilassa rääppimässä jouluaterian jämät, ja olo on tällä hetkellä sen mukainen. Naama ja jalat on vieläkin turvoksissa kuin syöttökalkkunalla, ja olo on ällön tahmainen, eikä mikään meinaa sujua.

Onneksi on olemassa hyviä kasviswokkeja, luomuporkkanamehua, ja oma parrakas PersonalTrainer, joka pakottaa vähintään kolme kertaa päivässä lenkille.

Koiraterroristi

2010-11-09T14:22:00.004+02:00

Yritä nyt sitten tässä tehdä koulujuttuja, kun vieressä tapahtuu tämmöistä:

http://www.youtube.com/watch?v=EjzqghmRxQI

http://www.youtube.com/watch?v=ZkXwQH-YHJk

Meinasin olla ovela, ja sen sijaan että kaivoin naamastani milloin vinkulelua ja milloin solmunarua, niin ajattelin kaivaa kaapin pohjalta pyramidin ja antaa Artun aamupalan siitä. No, sehän on tunnetustikin virhe, niin autuaasti tuo sitä tahtoo aina paiskoa.

*S* tilasi itselleen mustan Panachen, ja se on nyt kovaa vauhtia tulossa puikoilla, kuvaa on tiedossa heti kun sen valmiiksi saan. Ihana neuloa, ihana malli ihanaa!

Muuten olo on ollut tänään vaisu, ei ole maistunut ruoka, ja koko ajan on semmoinen olo että kohta oksentaa. Lenkille oli pakko vääntäytyä, mutta siinäkin päästin itseni helpolla, käveltiin läheiseen metsään ja Arttu sai siellä juosta ja jahdata lumihiutaleita.

Torstaina olisi tarkoitus mennä Mischan kanssa katselemaan miltä Länsimäen koirapuisto näyttää, ja vieläkö Mischun lempparitouhua on pistää Arttu järjestykseen. Ihana nähdä Mischu emäntineen pitkästä aikaa!

Mamman pieni pullasuti!

2010-11-07T20:27:00.003+02:00

Tänään oli Artun ensimmäinen ihan oikea koiranäyttely. Ja mitä tämä ipana meni tekemään? Hurmaamaan tuomarin niin, että sai ROP:in, eli rotunsa parhaan palkinnon, sekä kunniapalkinnon! Tosin Arttu oli myös rotunsa ainut, mutta sehän nyt on sivuseikka, eikä taas kunniapalkintoon vaikuta, eihän!? :D

Hirmuisen nätisti Arttu iästään huolimatta käyttäytyi, ja ilmeisesti tuomari tykkäsi, kun rustasi seuraavanlaisen arvostelun (tuomari Maija Sylgren):

Kevyesti liikkuva, rungon mittasuhteiltaan oikea urospentu. Oikeat pään linjat. Hyvä kuono-osa ja oikea purenta. Oikeanmallinen rintakehä. Normaalit kulmaukset. Kaunis sapelihäntä. Eturaajat voisivat olla suuremmat. Kovin litteät käpälät. Liikkuu takaa hieman ahtaasti, muuten hyvin.

Päivä oli pitkä, ja ryhmäkehässä ei sitten enää menestystä tullut. Pääasia kuitenkin, että Arttu jaksoi viimeiseen hetkeen asti keskittyä ja esiintyä, vaikka välillä tulikin ikävä syliin.

Syksyä vaan.

2010-11-05T23:32:00.001+02:00

Taas on vierähtänyt aikaa sitten ihan huolella, Artun jalasta sai revittyä kipsin pois jo kolme päivää sitten, ja herra tepsuttaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vauhtia riittää vaikka muille jakaa, mutta onneksi parin tunnin lenkkeily saa aina koiravauvan ihan uuvuksiin. Vielä ei saa juosta irti, eikä saisi riehua eikä hyppiäkään, mutta milläpäs tuota sylikoiraa estät.

Muuten Arttu on kasvanut valtavasti, painoa on jo komeat 32 k

g ja säkä alkaa lähennellä sitä 70cm:a. Myös pientä murkkuilua on ilmassa, jokainen haju pitää haistella tarkkaan, ja merkkailu sen kun kiihtyy ja kiihtyy. Vielähän tuo pissaa kuin tyttö, mutta onneksi vielä jalka ei nouse jokaisen lyhtypylvään kohdalla.

Tänään tuli myös postissa mieluinen paketti, muutama hiano uusi panta piti Artulle hommata, varsinkin kun osa pantojen rahoista menee hyväntekeväisyyteen. Tässä toinen ilmestys:

Ja tässä toinen:

Sunnuntaina olisi tarkoituksena mennä Artun ihan ensimmäiseen virallisempaan näyttelyyn. Vähän jännittää, mutta kyllä se siitä. Toivottavasti kukaan nimeltämainitsematon herra ei nylkytä tuomaria ja sen jälkeen pissaa kehätoimitsijan jalkaan. Koska minun tuurillani Arttu tekee juuri niin.

Arttu ja lautapeli

2010-10-07T13:10:00.002+03:00

Pieni sairastava kaveri tarvitsee viihdykettä...

Arttu-poika sairastaa

2010-10-05T11:07:00.003+03:00

Sunnuntaina kävi meidän ötökälle pieni haaveri, Rajasaaressa pöhistessä ja juostessa Arttu sitten otti, ja juoksi päin kiveä. Hirmuinen ulahdus vain kuului, ja sen jälkeen pikkuinen vain nilkutti eteenpäin. Onneksi *S*:n avokki oli kiltti, ja tuli hakemaan rapaisen ja nilkuttavan koiran omistajineen kyytiin, ja vei kotiin. Illalla päästiin sitten eläinlääkäriin, ja röntgenistä sitten selvisi, että pikkuisen varvas oli murtunut kolmeen palaan. Kipulääkkeet, pinkki tukiside ja lepoa tuli reseptiksi.

Sitten kun joku kertoisi, miten puolivuotiaan riisenin saa pysymään ainakin kaksi viikkoa levossa niin, ettei omistajat tulisi aivan täysin hulluiksi, sitä virtaa nimittäin elikolla riittää, ja paljon.

Asiaahan ei helpota se, että onnistuin itse pamauttamaan selkäni huolella kun kannoin Arttua portaissa, nyt oma käveleminenkin on, noh, sanotaanko haasteellista.

Huomenna saadaan viimein kuulla kiropraktikon tuomio Artun jalasta, leikataanko jalka, amputoidaanko koko varvas, vai annetaanko luutua ihan tuommoisenaan. Toivotaan kovasti, ettei tarvitsisi operoida, se olisi kaikille meistä helpointa.

Ripaska, tuo koiraihmisen onni!

2010-09-06T14:26:00.003+03:00

Heräsin viime yönä siihen, että olohuoneesta kuului tuskainen piippiippiipiippiippiip, jollaista koira yleensä pästää silloin, kun sillä on joko hätä tai tappavan tylsää. Koska kello oli oikeasti noin kolme aamuyöllä, tulimme Pedon kanssa siihen tulokseen, että tylsyys on ainoa vaihtoehto, koska elukka oli pissatettu kolme tuntia tuota ennen. Lopputulos, käänsimme kylkeä ja yritimme nukahtaa uudestaan.

Kuten kaikesta varmaan arvata saattaa, tuo päätös oli virhe. Ei sinänsä, lattioiden luuttuaminen ja maton vieminen parkkipaikan molok-säiliöön keskellä yötä on varsin voimauttava ja elähdyttävä kokemus, josta jokaiselle koiranomistajalle jää ihania ja lämpimiä muistoja.

Tärkeintä kuitenkin on, että kolmen Canikur-tabletin jälkeen Arttu jo nukkuu rauhassa, ja nyt äsken jaksoi jopa leikkiä vähän. Ettei mamman kulta ole ihan liian kipeäksi tullut

Miten koiramaailma vie mukanaan...

2010-09-05T09:18:00.002+03:00

Kumma juttu. Arttu on nyt asustanut meillä tasan kaksi viikkoa, ja tuntuu siltä, ettei elämä ilman koiraa on mahdoton yhtälö. Pentu on ollut niin ihana kuin koiranpentu vain voi olla, mitä nyt on muutama esine löytynyt tuhottuna ja eihän niille iltahepuleille mitään voi, eihän? Yksinolo on vieläkin rakkaalle karvakasalle ongelma, mutta kyllä jo muutama minuutti sujuu huutamatta, ja sitä saadaan taas vähitellen pidennettyä.

Töistä on taas ollut jo kaksi viikkoa LOMA! Ja ai että olen nauttinut! Ei aikatauluja (mitä nyt koiran kanssa tehdyt pentutreffit, mätsärit, näyttelyt etc), kiireitä, eikä oikeastaan mitään, mitä on pakko tehdä. On ollut oikeasti aikaa tutustua tuohon uuteen tulokkaaseen, ja voinut opetella tämän yhteiselämän alkua kaikessa rauhassa.

Ensi viikolla sitten alkaisi koulu taas jälleen kerran, ja sekin niin ihanalla kurssilla kuin virkamiesruotsi. Joo, osaan kyllä puhua ruotsia, ja vielä paremmin ymmärrän sitä, mutta kaikki missä lukee grammatik saa Mertsille näppylöitä ja selittämätöntä kutinaa kaulan ja kyynärtaipeiden ympäristöön. Muutenkin tyhmyydestä sakotetaan, kun olen jättänyt kaikki nämä pakolliset inhottavuudet tämän kolmannen vuoden riesaksi. No, pakko ne on vaan tehdä.

Ja sitten vielä hieman puolikaupallisia tiedotteita, lähdemme kuoron (juu, aloitin senkin pitkän tauon jälkeen uudestaan, kun kuoronjohtaja soitti ja puoliksi pakotti tekemään comebackin) kanssa puolentoista viikon kuluttua Italiaa! Jos jotakuta kiinnostaan GP-tasoinen sekakuoromusiikki, niin saa tulla kuuntelemaan Lauttasaaren kirkkoon sunnutaina 12.9 klo 18. Muistaakseni.

Perjantai 13. päivä

2010-08-13T23:18:00.004+03:00

Tällaiset taikauskoisten höpötysten mukaiset pahan onnen päivät eivät selvästikään sovi minulle lainkaan. Ei varsinkaan silloin, kun joku tuuppaa minulle ropellettavaksi jotain, jota ei osaa itse kunnolla käyttää, sillä siitä seuraa itkua, hammasten kiristystä ja mielipahaa oikeastaan kaikille.

Työpäivä oli melkein ohi, istuin mukavasti valvomossa jalat pöydällä, ja juttelin kaikessa rauhassa herra Sikaniskan kanssa, ja bongasin siinä höpötellessä hänen vyöllää uudenkarheat superhianot käsiraudat, jollaisia en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Pakkohan niistä oli kysellä, ja pian ropelsin niitä kuin lapsi joululahjaksi saamiaan leluja.

No, eikö ollakaan, kun löysin itseni käsiraudat kiinni toisessa ranteessa, ja herra Sikaniska tuijotti minua epäuskoisena samalla kun sanoi, että hänellä ei ole avaimia mukana lainkaan. Luonnollisesti standardiavain ei käynyt hianoihin erikoiskihloihin, ja emme kehdanneet lähteä pyytämään tiirikointiapua Tallinnanaukion ammattivarkailta. Aikamme sitä ropelsimme ja räpelsimme ruuvimeisseleiden, nippusiteenpalasten ja jopa kirveen (!) kanssa, mutta lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi rautasaha. Kyllähän ne raudat sitten ranteesta pois saatiin vihdoin ja viimein, mutta melkoista ähellystä ja tuskaa ja polttavankuumia metallinsiruja iholla se vaati.

Mutta jottei tämä elämä aivan kamalaa olisi, niin meille muuttaa tuossa puolentoista viikon päästä 19 viikkoinen suursnautseriuros Arttu. Hän tulee ihastuttamaan ja vihastuttamaan meidän elämäämme tästä eteenpäin. <3

Naamakirja on blogin kuolema

2010-08-02T09:39:00.006+03:00

Puoli vuotta hiljaisuutta on taas vaihteeksi takana. Ylikin. Tämän siitä saa kun myy periaatteensa, tai vähintäänkin sielunsa saatanalle, ja rustasi omat henkilötietonsa naamikirjan ilmottautumislomakkeeseen. Sillä omien tuntojen ja päivittäisten tapahtumien purkaminen on niin häpeällisen helppoa, että tämä blogin nakuttaminen jää helposti vähemmälle.

No, onneksi mitään ihmeempää ei ole kerennyt kunnolla edes tapahtumaan, kevät meni pitkälti opiskellessa, kesä on mennyt töissä hikoillessa ja kesälomaa odotellessa. Vielä kolme viikkoa pitäisi jaksaa Idän ihmemaassa, ja sen jälkeen olisikin kolme viikkoa lomaa ennen kuin koulut taas alkavat. Pedon koulusuunnitelmat kaatuivat tällä kertaa kolmeen pisteeseen, mutta ei se mitään, totesimme, että Rovaniemelläkin on yliopisto ja elämää, ja sinne muuttaminen vuoden päästä ei tule olemaan kummalekaan meistä mikään ongelma.

Töissä on ollut kuumaa, tuskaista ja hiki on virrannut urakalla, mutta kukaan ei ole keksinyt tänä kesänä vielä kupsahtaa käsiin. Kai mummot ovat sitten lukeneet ahkerasti aamulehteä ja katsoneen uutisia, ja juoneet tarpeeksi vettä päivän mittaan.

Minun projekti "riiseni" on lähtenyt myös hyvin käyntiin, tässä tällä viikolla pitäisi käydä katsomassa josko pieni karvakuono voisi mahdollisesti kotiutua meillekin päin.

Ohhoh.

2009-12-17T15:07:00.003+02:00

Olenpas ollut viimeaikoina oikein ahkera blogipäivittäjä, tekstiä on tullut niin paljon ettei perässä pysy. Hiljaisuuteen on taas jälleen kerran ollut varsin luonnollinen syy, järjetön kiire, joka ei tunnu hellittävän millään vaikka joulukin kolkuttelee oven takana. Töitä on ollut ihan riittävästi, ja koulunkin eteen on välillä joutunut jopa tekemään jotain, ja yhtäkkiä aika on kulunut niin nopeasti, että sitä oikein hämmästelee.

Mitään ei pitkästä aikavälistä huolimatta ole kuitenkaan oikein tapahtunut, ellei duuniporukan saunailtoja, hyvän leffan ensi-iltaa ja mitä mielenkiintoisimpia asiakaskohtaamisia lasketa. Saunailloissa olen ollut kännissä kuin käki, leffan aion käydä katsomassa uudelleen, ja asiakasikohtaamiset... no, riittääkö tämänpäiväinen noin 150 kilon velton lihan raahaaminen pitkin kauppakeskuksen käytävää?

Onneksi jäljellä ei ole enää kuin yksi luento, yksi työvuoro, ja sitten pääsee odottelemaan joulua (eli siivoamaan) ja tulevaa reissua (jonka takia uusivuosi pitää viettää selvinpäin). Kun nyt vielä olisi vähän vähemmän pakkasta, niin ei rillit jäätyisi nenään kiinni jok'ikinen kerta kun nokkansa pistää ovesta ulos.

Syökää sieniä

2009-10-29T12:12:00.001+02:00

...tai hankkikaan melkein neljänkymmenen asteen kuume, ainakin siinä tapauksessa että tahdotte nähdä kaikkea hauskaa ja kokea mielenkiintoisia ruumiistairtautumiskokemuksia.

Olo olisi helvetin vinkeä jos se ei olisi näin helvetin kamala.

Ei oo pakko jos ei tahdo

2009-10-27T14:58:00.002+02:00

Olen nyt viimeiset kaksi viikkoa stressannut yhtä kurssia, jonka esseen deadline lähestyy uhkaavasti. En tahdo tehdä sitä, eikä aihe kiinnosta tipan vertaa. Ahdistus.

Ahdistus meni pois kun tajusin äsken, ettei minun ole pakko. Minulla on kymmenen ylimääräistä opintopistettä jemmassa, ja ajattelin käyttää ne nyt.

Että siitäs saatte.

Usko yliopistomaailmaan

2009-10-23T13:34:00.003+03:00

Mitä vaatimuksia?

Mitä tavotteita?

Mikä tässä muka on niin hankalaa, jos tentistä saa nelosen sillä, että menee paikalle lukematta kirjaa lainkaan ja arvaa vastaukset?

Kohta ei jaksa enää edes yrittää... ;D

KVALIKVALIKVALIKVALI!

2009-10-22T10:57:00.004+03:00

Mikäköhän älynväläys jollakin konstuktivistilla on joskus muinoin ollut? Oikein kadehdin positivismin kultakaudella ihmistieteitä opiskelleita, silloin joskus ei tarvinnut miettiä onko joku nyt minulle totta, tuolle toiselle totta vai onko se totta koska sanotaan että se on totta. Riitti kun havannoi systemaattisesti, niin se oli totta. Ylimääräinen tieteenfilosofia saa ajatukset solmuun ja alkaa ahdistaa. Vaihdan pääainetta, alan lukemaan fysiikkaa, koska se on mukavan rationaalista, eikä tarvitse vaivata pientä päätään turhilla filosofisilla pohdinnoilla.

Onneksi tämänpäiväinen tentti meni varsin nappiin, kirjoitin paljon, ja jopa muistin missä kirjassa mikäkin seikka oli mainittu. Tosin k.o lehtori ei ole allekirjoittaneen suosiossa, mitäs meni viime vuonna hylkäämään melkein täydellisyyttä hipovan tenttivastauksen. Saa nähdä mitä mieltä on tänä vuonna sepustuksistani, ainakin sitä on paljon, ja siinä on jopa jotain asiaakin. Tänä aamuna meni nimittäin bullshitgeneraattori rikki, ja jouduin oksentamaan jotain ihan olennaista konseptille.

Tentin jälkeen olikin hyvä siirtyä keräämään aineistoa hienoon ja mahtavaan harjoitustyöhömme. Kökötin tunnin päärakennuksen naistenvessan reunimmaisessa kopissa, ja kirjoitin paperille "Allah oli pedofiili!1!" kirjoituksia.

Tee tutkimusta jolla on tarkoitus.

Mummoutumisen alkeet

2009-10-16T11:26:00.001+03:00

Kävin eilen katsomassa itselleni lukulaseja. Aiemmin niin terävä ja hyvä näköni on päätti tuossa viime keväänä aloittaa rankan vittuilun, ja Hesarin lukeminen aamuisin on aina varsin mielenkiintoista katsottavaa. Ja mikä pahinta, en siedä Pedon hihitystä, kun hän nauraa sikkurassa oleville silmilleni, kun yritän siitä tekstipuurosta jotain selvää saada.

Silmälasikaupassa tosin alkoi melkein itkettää, niin paljon kaikkea mahdollista oli tarjolla. Tunnin räveltämisen, kiroilun, satojen kehysten ja kahden nääntyneen asiakaspalvelijan jälkeen olin löytänyt NE kehykset. Siis juurikin ne, jotka olivat kuin minun nättiin naamaani valetut. Ne myös maksoivat.

Mutta väliäkö tuolla, kunhan on nätti naama.

Jos jokin voi mennä vituiksi...

2009-10-12T21:28:00.002+03:00

..niin se myös menee.

Tämä päivä alkoi kerrassaan hienosti, heräsin lämpöisestä sängystä lämpöisen Pedon vierestä hyvin nukkuneena ja levänneenä. Olo oli hyvä ja pirteä, ja keitin kaikessa rauhassa aamukahvia ja -puuroa, ja luin hyvillä mielin aamun Hesarin.

Sain tuon hyvän aamuherätyksen jälkeen paljon aikaiseksi, sain päätettyä seksiesseeni aiheen, ja sain jopa puolet kirjasta luettua, ja aloitettua itse kirjoittamisen. Kun olin aikani istunut koneen ääressä, sain silloin mielestäni kovin hyvän ajatuksen: menisin Pedon kyydillä Helsinkiin, ja kävisin sillä välin salilla, kun hän olisi pänttäämässä oikeushistoria monimutkaisia ja kiemuraisia vaiheita kaaliinsa. Kun lähdimme kotoa sovimme, että soittelisimme sitten poismenojärjestelyistä.

Rappukäytävän ovella huomasin, ettei minulla ollut avaimia mukana, mutta ajattelin, ettei se haittaisi, sillä tulisimme joka tapauksessa samalla kyydillä kotiin. Virhe.

Koska aikaa oli paljon, kävin ennen itsekidutusta käymään kahvilla kollegan, jota voisin kutsua vaikka Palkkasoturiksi, kanssa. Keskustelimme niitä ja näitä, syvällisiä ja ei niin syvällisiä. Silloin huomasin, että kännykästäni oli akku päättänyt loppua. Eikä siihen saanut edes sen vertaa virtaa, että olisin voinut kaivaa Pedon numeron muistin syövereistä esille.

Treeni meni aivan totaalisen päin helvettiä, en pystynyt keskittymään mihinkään ja vilkuilin koko ajan kelloa, sillä en yhtään tiennyt, tulisiko Peto hakemaan minua, vai pitäsikö minun ottaa varman päälle, ja mennä pimeään ja pelottavaan Kallioon sinne, missä luento pidettiin.

Päätin sitten pelata varman päälle, ja mennä armastani vastaan, ja koska olin viipynyt suihkussa kauemmin kuin mitä olisi ollut suotavaa, juoksin metroon, ja sen jälkeen Sörkasta kirkon vierelle. Kun huomasin luentosalirakennuksen ovella lapun, jossa kerrottiin, että Pedon luento oli päättynyt tuntia aikaisemmin kuin mitä piti, aloin melkei itkeä pillittää. Ravasin kortteleita ympäri hakien tutun näköistä autoa, jota ei ollut missään. Päädyin lopulta sporapysäkille tuijottamaan apaattisesti ja viluissani tyhjyyteen.

Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta. Lähes nuorisorikollsen näköinen poika tuli samalle pysäkille, ja epätoivoisena pyysin saada pojan puhelinta lainaksi. Ihme kyllä, hän ei haistattanut vittuja, vaan hymyili iloisesti ja ojensi kännykkänsä, ja sain soitettua Pedolle, että olen hengissä ja tulossa kotiin.

Loppu siis hyvin, kaikki hyvin. Kuitenkin se kyyninen paskiainen minussa on saanut kovan kolauksen, kaikkiin ihmisiin ei aina tarvitse suhtautua kuin potentiaalisiin rikollisiin. Vaikka jalkani olivat litimärät, ja tärisin kylmästä, niin koko kotimatka olo oli kumman lämmin, kiitos pienen hopparipojan pimeässä ja syksyisessä Kalliossa.

Miks mulla on kiire vaikka mulla ei ole luentoja?

2009-09-26T11:30:00.002+03:00

Opinnot ovat taas alkaneet, ja elämäni täyttää taas lukeminen, kirjoittaminen ja viinanhuuruiset opiskelijakekkerit. Idiootti kun olin, niin menin viime keväänä hakemaan tuutoriksi tajuamatta, että työn yhtenä edellytyksenä on olla kaikissa syksyn fuksikekkereissä vähintään yhtä kännissä kuin kaikki omat fuksit. Minun fuksieni tapauksessa se tarkoittaa täydellisiä käkikellokännejä vähintään kerran viikossa.

Tottakai tässä on ehtinyt muutakin tekemään. Luentoja on häpeällisen vähän, kirja- ja esseekursseja aivan liikaa, ja tuntuu silti siltä, ettei vuorokaudessa ehdi tekemään tarpeeksi oikeastaan mitään. Finanssit ovat onneksi viime kesän täydellisen loppuunpalamisen ansiosta varsin mukavassa kunnossa, kun paiski tarpeeksi ylitöitä, on mukava vetää nyt tonnikalaa ja kaurapuuroa. Noin kärjistetysti.

Kuukauden työtauon ja tiivistahtisen opiskelun jälkeen oli itseasiassa mukavaa mennä eilen töihin taas pitkästä aikaa, ja nähdä, ettei se homma ollut yhtään kivempaa tai hohdokkaampaa kuin ennenkään, vaikka siitä olikin ehtinyt muodostaa jo ruusuisen ja mieltä ylentävän kuvan. Samat naamat asiakasjoukossa sai otsasuonet napsumaan jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Nyt on takana tentti, johon en ollut oikeastaan ehtinyt lukea, ja toivon, että olen veikannut vastauksissani oikein. Sosiologiassa on ainakin tähän asti pärjännyt varsin yleispätevällä jauhannalla, ja muutaman klassikon siteeraamisella, ja jos on vielä jaksanut esittää funktionaalisen, konfliktiteoreettisen ja feministisen näkökulman aiheeseen, on vitosia ropissut. Jostain syystä nyt ei vain tunnu siltä, sillä kysymyksen koskivat ihan oikeasti kirjan sisältöjä. Katsotaan mitä tulee, ja onneksi voi aina uusia.

Kun ilmottauduin nyt syksyn kursseille olin aluksi aivan epätoivoinen, sillä näytti oikeasti siltä, etten saa parhaalla tahdollanikaan kasaan niitä kolmeakymmentä opintopistettä. Kun aloin kursseja valitsemaan, huomasin jossain kohtaa, että pisteitä tulisikin neljäkymmentä kaksi. Kun tiputin yhden kurssin pois, niin jäljelle jäi kolmekymmentä seitsemän.

Ja teen ehkä kandin keväällä, koska mitään muuta ei ole oikein jäljellä.

On se vaan vaikeaa.

Excuse me while I'll kill myself vol. 2

2009-08-26T21:05:00.000+03:00

Ja katson sitten sen BigBrotherin ensimmäisen jakson.

Tämän jälkeen en lähde pois kotoa enää koskaan.

En kehtaa.

Excuse me while I'll kill myself

2009-08-24T22:21:00.003+03:00

Sain itseni kiinni lukemasta uusimman BB-kauden ennakkohehkutusjuttuja. Ja katsoin niitä säälittäviä ihmispoloja, jotka haluamalla haluavat nolaamaan itsensä julkisesti.

Ei, minä en harrasta moista sosiaalipornoa. En.

Onneksi kaiken voi laittaa kuumeen piikkiin.

Lekurireissu to remember

2009-08-24T20:46:00.003+03:00

On kolme syytä sille, miksi en käy kunnallisessa terveydenhuollossa. Jonot, paska palvelu, ja hoitsut, jotka eivät verikokeissa koskaan löydä suonta käsivarresta, vaan tökkivät kyynärtaipeeni säännöllisesti mustelmille. Yksityisellä olen tottunut tällaisena kermaperseenä tiettyyn palvelutasoon, eli maksan siitä, ettei minun tarvitse sietää mitään noista edellämainituista seikoista, ja uskoni palveluiden tasoon ja laatuun on säilynyt varsin hyvänä tähän päivään asti.

Kun tänään menin tarkastuttamaan itseäni, odotin että olisin tavalliseen tapaan kävellyt vastaanottohuoneeseen lähes suoraan sisään, ja pienen rupattelun ja tutkimuksen jälkeen olisin päässyt jatkamaan matkaani. Näin siis olisi voinut kuvitella, mutta ei. Odotin lähes neljäkymmentä viisi minuuttia sitä, että arvon lääketieteiden lisensiaatti suvaitsi edes avata oven, ja kutsua minut sisälle. Sitten hän kuunteli minua hajamielisesti, keskeytti välillä soittaakseen "pari lyhyttä puhelua" tai nakuttaakseen jotain johonkin sairaskertomukseen, mikä ei selvästi ollut minun, tai ainakaan muistaakseni nimeni ei ollut Kimmo Korvasieni (huom. nimi muutettu) ainakaan eilen.

Kun hän sitten sai aikaiseksi jotain muutakin kuin pelkkää hmmm...hmm...hymähtelyä, hän vain totesi, ettei tiedä mikä on, mutta lähettää labraan verikokeisiin, jos sieltä sitten jotakin jännää löytyisi. Minähän neulafobikkona tärisin sitten laboratorion oven vieressä osittain pelosta, ja osittain kuumeesta johtuen, ja odotin kauhulla tulevaa piikitystapahtumaa, mutta kiitin samalla mielessäni sitä, että en ollut arvauskeskuksessa, vaan hyvämaineisella yksityisellä lääkäriasemalla. Ja arvatkaa mitä allekirjoittaneen vasemmasta kyynärtaipeesta löytyy? Vittu viisi reikää, koska sillä piikeillä tökkivällä lehmällä oli selvästi jotain vajavaisuuksia näkökyvyssä ja tuntoaistissa. Kiitoksia siis ihan vitusti siitä, että näytän tällä hetkellä narkkarilta.

Ja mikä oli sitten verikokeiden jälkeinen tuomio? No, sulla voi olla sitä, tai tätä tai tuota, mut, tota, tuu torstaina hei uudestaan, niin otetaan nää verikokeet uusiksi, ja sit ehkä keuhkokuva. Et sillee. Aiku kiva kun kävit. Ja sata euroo kiitti. Tervetuloa uudelleen!

Joo, katotaan.

Stressitaso +500 000

2009-08-23T19:08:00.004+03:00

M.O.T.

Turvallisuusalan hommat eivät ole ihmistä varten, ellei halua tehdä itsestään haamua, joka osaa ainoastaan purkaa asioita läträämällä älyttömillä alkoholimäärillä, tai selailee lääkärikirjaa maaninen hymy huulilla, ja pohtii millä oireilla saisi valkotakeilta mahdollisimman pitkän sairasloman. Kaksi kuukautta takana, ja olen (taas) sekä henkisesti että fyysisesti täysin rikki.

Onneksi koulut alkavat taas kohta, ja tiedossa on ainakin kolme viikkoa ilman yhtä ainuttakaan työvuoroa, voin vain keskittyä lukemiseen, fuksien avustamiseen ja neuvomiseen, ja keskittyä ihan vain siihen, että minä pääsen elämässäni eteenpäin. Samalla alkaa Pedollakin opinnot kunnolla, eli hän voi purkaa patoutunutta energiaansa lakipykälien kanssa taistelemiseen, eikä minun tarvitse olla enää harjoitusvastustajana..

Olen vain turhautunut, ja minulla on tällä hetkellä niin paha olla. Kroppani huutaa lepoa, päähän särkee jatkuvasti ja oksettaa. En saa taaskaan syötyä kunnolla, lähes kaikki mitä laittaa suustaan alas tulee ylös saman tien. Silti se pää vain pitää pitää pystyssä.

Tarvitsisin kolmen viikon etelänmatkan jonnekin lämpimään. Ei, sekään ei riittäisi, viisisataa tuhatta päivää olisi ehkä tarpeeksi. Ehkä.

Prinsessa Jää

2009-08-09T21:32:00.003+03:00

Mikään ei tunnu miltään. Olen tehnyt itsestäni täydellisen pellen, saattanut itseni naurunalaiseksi. Vollottanut kuin mikäkin vuohi, julkisella paikalla. Kerjännyt sääliä, paljastanut itseni, rikkonut sen sanattoman verhon, jonka takana minä olen itseni.

Kaikki vain muutaman ystävällisen sanan takia. Kaikki vain siksi, että joku kysyi miten minä jaksan, pärjäänkö, miltä minusta tuntuu. Vain siksi, että joku sai minut pelaamaan uhkapeliä persoonallani, luottamaan.

Aika näyttää kannattiko. Lopputulosta en tiedä, eikä tiedä kukaan muukaan. Nyt vain pelottaa, eikä edes pelota, vaan olen kauhuissani. Pelkään että minut häväistään vielä pahemmin, pelkään nöyryytystä, pelkään että minut revitään heikkouksineni päivineni kaikkien alati tarkkailevien silmien alle. Pelkään meneväni uudestaan rikki, kun olen vasta löytänyt palaset itseni korjaamiseen.

En tahdo sitä enää, ei, ei , ei enää, se sattuu liikaa. Kuka kerää palaset seuraavaksi?

Elämä on paskaa

2009-07-31T22:49:00.000+03:00

...ja sitten kuolee. Käsiin. Taas.

No, olihan siinä viikko välissä.

Ja tällä kertaa muistin deffan.

Mutta ei ollut apua siitäkään.

Vittu.

Elämää eteenpäin

2009-07-30T22:08:00.003+03:00

Asioilla on onneksi taipumus järjestyä, ja kääntyä parempaan päin. Muutaman alkoholihuuruisen illan, liian monen itku- ja naururyppään jälkeen olo alkaa viimein olla edes jossain määrin normaali. Töissä pystyy olemaan ilman jatkuvaa pelkoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, eikä vakin jokainen puhelinsoitto merkitse enää käsiin räjähtävää katastrofia.

Parasta on kuitenkin se, ettei enää jaksa syyttää itseään siitä mitä tapahtui. Minun ei tarvitse. Tein mitä pystyin, ja siinä se.

Silti olen iloinen vapaasta viikonlopusta, ja mökkireissusta, tekee kaiken tämän jälkeen oikein hyvää.

Kun joskus ihmisluontoa ymmärtäisi

2009-07-26T22:50:00.002+03:00

Itä antoi taas piiskaa, toivotti tervetulleeksi, kertoi katoavaisuudesta ja kuolevaisuudesta. En pysty nukkumaan, kun silmät laittaa kiinni kuulen vain päässäni itseni hokevan: "Yksi, kaksi, kolme, neljä..", aina kolmeenkymmeneen asti. Sitten tulee pieni tauko, joku puhaltaa, ja sama uudestaan: "Yksi, kaksi, kolme..". Välillä tuntuu kouristus, kylkiluu räsähtää rikki. Kuitenkaan se ei hengitä. Ei perkele hengitä millään.

En pysty katsomaan itseäni peiliin, en osannut, en pystynyt. Yksikertaiset asiat katosivat päästä, asiat, jotka olisi pitänyt pystyä muistamaan, ymmärtämään. En tajunnut avata paitaa ambulanssimiehiä varten, en tajunnut huutaa deffaa paikalle, helvetti, en edes muistanut moisen laitteen olemassaoloa. Vaikka olin sen itse edellisenä päivänä tarkastanut pala palalta, katsonut että kaikki on paikallaan, että kaikki on kunnossa. Monta asiaa, mitä en ajatellut, vaikka niitä on harjoitellut, ja taas harjoitellut.

Lopulta kaikki on ohi, valkoiset puvut häärivät ympärillä, yksi repii paidan auki, toinen liimaa lätkiä rintaan, minä painelen siihen asti että käskevät lopettaa. Lopetan, ja tärisen. Eikä se tärinä ole vieläkään mennyt mihinkään, ei vaikka sitä miten turruttaisi.

Siunattu perjantain sade, joka huuhtoi pois kaiken, Tallinnanaukio unohtaa nopeasti. Toivottavasti minäkin.

Road trip, eli minne Suomessa ei kannata matkustaa

2009-07-22T20:24:00.003+03:00

Viikko vapaata töistä oli kuin kutsu hypätä suoraan auton rattiin, ja lähteä pois pääkaupunkiseudulta, ja tavoitteena oli Pedon kanssa käydä paikoissa, joissa emme ole pitkään aikaan, tai koskaan käynyt. Reissu sujui vaihtelevasti, oli kivaa ja ei niin kivaa, mutta unohtumaton se varmasti on monessakin suhteessa. Nyt on siis luvassa lyhyitä ja toivon mukaan ytimekkäitä kuvauksia suloisen Suomenmaamme pienistä ja vähän isommistakin kaupungeista.

Pori:
Porilaisia vaivaa joku. Ihan tosissaan. En tosin ihmettele, sillä kaupungista löytyi tasan tarkkaan yksi kaunis paikka, eli ranta. Joka sekin oli suljettu modernia jazzia kuuntelevien snobien takia, vaikkeivat PoriJazz ollut vielä edes alkanut. Muuten kaupunki oli käsittämättömän ruma.

Porin kupeessa sijaitsevan Yyterin kylpylän voi taas puolestaan lisätä Turun Caribian rinnalle käsittämättömän huonojen hotellien joukkoon. Huoneen katossa ja seinissä oli kengänjälkiä, kylpyhuonetta ei oltu pesty kunnolla, lattia oli täynnä hiekkaa ja siinä oli reikä. Siis lattiassa. Parasta koko lystissä oli se, että huone maksoi 67e/yö/henkilö! Eli suomeksi: 134e per huone. Arvatkaa vaan maksettiinko?

Oulu:
Oulusta ei taas jäänyt mitään pahaa sanottavaa, hotelli oli hyvä, kaupunkin oli kaunis ja siiti, ja ihmiset olivat kaikkialla ystävällisiä. Eli suuret kiitokset Oulun Scandicin henkilökunnalle ja varsinkin ravintolan tarjoilijoille ja keittiölle, oli ihanaa olla teillä kylässä! COBkin tuli tavattua terassin ja oluen merkeissä, ja oli mukava rupatella pitkästä aikaa, ja muistella Kalajoen kauhujuhannusta vuosimallia 2008.

Kuusamo/Ruka:
Elämäni ensimmäinen laskettelukeskuskokemus oli varsin hämmentävä, sillä oli kesä, ei ollut lunta, enkä käyttänyt hiihtohississä suksia. Ruka oli kuin aavekaupunki, ainoina asukkaina oli todella huonosti laulavia suomalaisia känniapinoita. Eikä sitä kailotusta päässyt karkuun, sillä ainoa auki oleva juottola oli karaokebaari.

Luonnollisesti oli myös pakko käydä katsomassa paikallista husky-yrittäjää, ja kokemus oli todella häiritsevä, jopa ahdistava. Paristasadasta koirasta noin neljännes oli ylipäätään huskyn näköisiä, ja kaikissa muissa näkyi lähestulkoon kaikkia koirarotuja, mitä suomenmaasta löytyy. Terveystutkimuksia ennen astutusta ei kuulemma tarvinnut tehdä, "kun ei niitä kaikkia rekisteröidä tartte", eikä rotumiksejä oltu tehty kuulemma muilla kuin irlanninsettereillä. Kumma juttu vaan, kun sieltä tunnisti selvästi ainakin sakemanni-, sheltti-, nöffi- ja jämptisekoituksia. Joo, on vaan irlanninsetteriä. Just.

Kuopio:
Kuopio on Kuopio, Kuopiossa on tori josta saa hyvää lämpöistä kalakukkoa. Ja torin viereisessä puistikossa kekkaloi puolialasti kuvattavana joku nälkäkurjen näköinen mallityttö. Mitäpä sitä muuta siitä sanomaan.

Outokumpu/Kuusjärvi:
Jos juuresi ovat täällä, paikalla lienee nostalgia-arvoa, jos et, älä suotta vaivaudu. Oikeasti.

Iisalmi:
Jos tahdot paikkaan, jossa purkkapoppi soi, "tuunatut" autot lipuvat yötä myöten rinkiä keskustan ympärillä, syödä huonosti tehtyä pasta carbonaraa, ja katsella todella huonosti pukeutuneita ihmisiä, tämä on oikea paikka juuri sinulle.

Lappeenranta:
Lappeenranta on kaunis paikka, mutta paikallisten hotellien vittupäärespatädit pilasivat kaupungin tunnelman kokonaan. Kai sinne tungetaan niin paljon ruplia respojen taskut täyteen, että on varaa näyttää nyrpeää nokkaa kun päällä ei ole D&G:ta ja Pradaa. En olis halunnu sinne jäädäkään.

Hengissä vielä

2009-07-10T18:13:00.004+03:00

Pahoittelen syvästi jo pitkään kestänyttä blogihiljaisuutta, olen ollut kirjaimellisesti metsän keskellä melkein kuukauden. Valitettavasti loma loppui liian nopeasti, ja työmaallekin on joutunut palaamaan, ja nyt on jo uudelleen loman tarpeessa. Tekemistä on riittänyt kun on pitänyt puuhailla vapaa-aikana kaikki kuukauden poissaolon aikana kertyneet kotihommat, mutta nyt alkaa helpottaa.

Eli lupaan, että seuraava postaus tulee olemaan hieman pidempi, ja hieman mielenkiintoisempaa luettavaa, tai ainakin jotain sinne päin.

Hyvästi paha kaupunki

2009-05-30T11:11:00.000+03:00

Suunnitelmissani on tänään totaalinen hermojenmenetys töissä, jonka jälkeen lähden mökille, enkä tule takaisin kuin vasta puolen kuun paikkeilla. Hautaudun sinne lukemaan sosiologiaa, ja kirjoittamaan sosiologian lukemisesta, ja siinä sivussa kenties leikkaan nurmikkoa ja pesen ikkunat.

JA PÄÄSEN SAUNAAN!

Aamujumitus

2009-05-27T11:19:00.001+03:00

Meillä on kotona selvästi roolinvaihtoviikot menossa. Siinä missä minä yleensä pomppaan pirteänä sängystä ylös keittämään aamukahvia ja -puuroa, Peto makaa sängyssä ja kiroilee siihen asti, että puoliväkivalloin kiskon peiton hänen päältään pois. Myös iltaisin minä yleensä nukahdan sohvalle kymmenen uutisten aikaan, ja Peto kiskoo minut makuuhuoneeseen joskus siinä puolenyön jälkeen, silloin kun häntä alkaa väsyttää. Nyt kaikki on mennyt ihan päälaelleen, ja minä en tosiaankaan pidä tästä.

Ulkona sataa. Sateessa ei muuten olisi mitään vikaa, mutta olin suunnitellut peseväni ikkunat tänään. No, pitänee tyytyä vain siihen, että tyhjää kaikki keittiön kaapit, ja pesee ja puunaa ne kokonaan, seiniä myöten. Pitäisi myös imuroida ja pyyhkiä pölyt. Ja pestä pyykkiä. Yäk.

Sosiologian klassikotkin odottavat sohvan käsinojalla, ja Durkheim ja Comte irvistelevät minulle yhtä aikaa ja näyttävät kieltään. Minkäs minä sille mahdan että tentti on parin viikon päästä? Eihän nyt tarvitse vielä alkaa lukea, viimeiseen iltaan ja yöhön on aikaa.

Miksi kaikki pitää tehdä aina itse?

Virtuaalijulkkis (tai ainakin melkein)

2009-05-24T14:35:00.003+03:00

Hämmästykseni viime perjantaina oli suunnaton, kun törmäsin aivan tavanomaisessa harmaassa työvuorossa ihmiseen, joka tunnisti minut tämän blogin perusteella. Tai vielä oikeammin, tuon mulkosilmäisen profiilikuvan perusteella. Olo oli yhtä aikaa häkeltynyt ja epäuskoinen, sillä olen ollut melkein sataprosenttisen varma siitä, että tähän höpötykseen tuhlaa aikaansa lähinnä tutut, tai ainakin tuttujen tutut.

Mutta ei kai minun kuulu valittaa, mukavaahan se on tavallaan, jos jotakuta kiinnostaa, tai joku vapaa-ajan tekemisen puutteessa eksyy satunnaisesti näitä sivuja lukemaan. Tai katselemaan kuvia käsitöistä ja kukkasista. Jotka itseasiassa meinasivat kuolla, kun unohdin niiden kastelun aivan totaalisesti..

Eli lyhyesti: Elämä jatkuu.

Tsiigatkaa mun papua!

2009-05-18T15:38:00.004+03:00

Se on tullut kovin lehteväksi:

Oregaanolle on kanssa tapahtunut jotain outoa, se kasvaa kauheaa vauhtia:

Vihreyttä ilmassa

2009-05-01T21:01:00.003+03:00

Ette ikinä usko mitä tänä aamuna pilkisti parvekekasvimaatekeleeni salaattiruukusta! Pienenpieniä vihreitä versoja on puskemassa mullan läpi! Tervetuloa maailmaan pienet, mamma on teistä ylpeä..

Ilmasipulikin on tehnyt varsinaisen kasvupyrähdyksen, melkein kymmenen senttiä kolmessa päivässä:

Ja ranskalainen rakuunakin alkaa vähitellen herätä henkiin, tämä kesäprojektihan alkaa varsin mallikkaasti... =)

Nyt odotellaan vaan isompia salaatteja, tilliä ja papua, jos nekin alkaisivat pikkuhiljaa kasvaa...

Mihin nuoruus päättyy...

2009-04-27T18:30:00.004+03:00

...siitä mummoutuminen alkaa.

Löysin itseni tänään koulupäivän jälkeen parvekkeelta kontallani. Nyt jotkut kaksimieliset pässit naureskelevat partaansa, ja miettivät tuliko näin kevään kunniaksi harrastettua jotain säädytöntä, mutta pyydän jo etukäteen anteeksi päiväunienne murskaamista, näin onnellisesti ei sentään käynyt. Kontallaoloon oli varsin proosallinen selitys: laitoin multaa isoihin saviruukkuihin, jonka jälkeen kylvin niihin pienenpieniä siemeniä.

Olen aina naureskellut äitini jopa pakkomielteiselle taipumukselle päästä joka ikinen kevät välittömästi lumien sulamisen jälkeen tonkimaan ja kaivelemaan puutarhaan, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä järkevämmältä ajanvietteeltä se alkaa tuntumaan. Menestyksekkään huonekasvienhoitourani (kaksi hengissä, viisi kuollut) jälkeen päätin siis ryhtyä varsin uhkarohkeaan yritykseen, jonka tarkoituksena on se, ettei kesälomalla syödä kaupasta ostettuja vihanneksia ollenkaan.

Koko istutus- ja kylvämispuuha alkoi luonnollisesti katastrofilta (voiko nimi OIKEASTI olla enne?), kun kaadoin täyden kastelukannullisen vettä parvekkeemme matolle. Kun sen sotkun oli saanut edes jotenkin kuivattua, ja siemenpussit pelastettua vedenpaisumukselta onnistuin jokseenkin tyydyttävästi täyttämään ruukut mullalla, ja kylvämään salaatit, tillin ja ruusupavun siemenet ihanaan, lämpimään ja tuoksuvaan multaan.

Toivottavasti vaivannäkö palkitaan, ja niistä pienenpienistä pipanoista alkaa puskea versoa jo ihan tässä lähipäivinä!

Ihmelääke

2009-04-12T13:21:00.002+03:00

Ihmeellinen krapulalääke:

Berocca + kalaöljykapseli +burana

Lisää päälle hyvät yöunet, jonka jälkeen nauti nuudelia ja kahvia.

Ja ole mitään niin ihanaa, kuin hyvä tekosyy sille, ettei tarvitse tehdä mitään, kun kaikki olettavat, että olet vähintään kuoleman kielissä.

Elämä on ihanaa..

Gäännisshäää

2009-04-11T23:19:00.002+03:00

Hajottavaakin hajottavamman työpäivän jälkeen oli riemastuttavaa ajaa Suuresta Kaupungista pois, Ruoholahden silta oli maidonvalkoisen sumun peitossa. Autoa ajaessa yhtäaikaa pelotti ja ihastutti, muutaman kerran meinasin ajaa päin kaidetta kun unohduin tien katsomisen sijasta kuikuilemaan merelle, josta näkyi viimeisten kevätjäiden repaleita.

Kun pääsin kotiin, suuntasin suoraan parvekkeelle, ja kaadoin itselleni lasillisen vaahtoavaa vaaleaa olutta.

Ja loppu on historiaa, tänä iltana ei ajatella mitään ylimääräistä. Kunhan vain istutaan, parannetaan maailmaa, ja ollaa ihanassa, vapauttavassa humalassa.

Nyt on hyvä olla.

Koiruus kävi kylässä, ja kevätpäiväntasauskin meni

2009-04-10T11:37:00.003+03:00

Veitsikielto

2009-04-02T13:33:00.002+03:00

Minulta pitäisi kieltää kaikkien mahdollisten teräaseiden käsittely. Tällä kertaan syytän omenoita, sillä hedelmäveitsi upposi peukaloon luuta myöten. Tuli rautapitoinen smoothie.

Ja taas Peijakseen.

Kahvihetki kasvatusfilosofien kanssa

2009-03-31T22:03:00.004+03:00

Olen aktivoitunut opiskelija. Olen osallistunut tuutoritoimintaan, metsästänyt kadonnutta amanuenssia, ja hajonnut keskitetysti kasvatusfilosofian auditorioon.

Olen pohtinut syntyjä syviä, hymähdelly Freiren sorretuille, raivonnut Puolimatkan arvorealismille, ja myhäillyt tyytyväisenä Raatikaisen ontologiavertailulle. Kauhulla odotan nurkan takana kurkkivaa Dewey:n tieteenfilosofiaa, ja kvantitatiivista harjoitustutkimusraporttia ja sen laatimista.

En siis ole oppinut muuta kuin uusia hienonkuuloisia sanoja, joilla häikäistä lähipiiriäni. Ja kuunnella kun lakitiedettä lukeva Peto kääntää kaiken sanomani täysin päälaelleen.

Mutta olen saanut puolitoista ristipistotyötä ja yhden huivin valmiiksi. Se on pienen ihmisen elämässä paljon.

Että hajotkaa siihen.

Syvä hiljaisuus

2009-03-27T10:38:00.001+02:00

Olen ollut hiljaa. Ja syytän siitä aikaa ja sen puutetta.

Eduskunnassa tulisi säätä laki, jonka mukaan vuorokauden pituus kasvaisi ainakin kolmella tunnilla.

Että ehtisi nukkua. Nih.

Pienen Opiskelijan jännittävä päivä

2009-02-19T23:41:00.003+02:00

Pienen opiskelijan päivä alkoi herätyskellon soittoon. Ja Pedon soittoon. Ja herätyskelloon, joka uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Kun viimein Opiskelija nousi sängystä ylös, oli kello jo paljon, eikä hän ehtinyt tekemään muuta, kuin kiskomaan vaatteet päälleen, ja juoksemaan autolle kolmen tunnin yöunien rippeet silmissään.

Autolla Pieni Opiskelija vuoroin kaahasi ja vuoroin liukasteli Vantaan metsästä suureen ja pelottavaan Helsingin keskustan aamuruuhkaan viemään omalle Pedollensa kulkuvälinettä työstä kotiin. Matkan aikana Pieni Opiskelija kiroili paljon, melkein nukahti ja ahdistui odottavasta tentistä.

Peto vei auton mukanaan, ja Pieni Opiskelija lähti metroon höyryävän kuuma kahvikuppi kädessään, ja parkkeerasi itsensä Rautatieasemalle odottamaa Zindzaa, joka keikkui junassa raiteiden päällä, matkalla samoihin päivän koitoksiin. Kassissaan Pienellä Opiskelijalla oli kohtalotoverilleen Pariisin matkaa varten neuloma kaulaliina ja pipo, joka sopi oivallisesti Zindzan päähän.

Yhdessä nämä toverukset rämpivät ja suunnistivat kohti pelottavaa Tenttisalia, jossa ankarat ja julmasti mulkoilevat Tentaattorit katselivat kateederin takaa kuinka opiskelijat vuodattivat papereilleen ajatuskaaosta. Pieni Opiskelija tiesi mitä kirjoittaa, miten kirjoittaa, ja poistui Tentaattorien katseiden alta niin nopeasti kuin pystyi, käsi krampissa mutta hymy huulilla.

Tentin jälkeen Pieni Opiskelija ja Zindza jatkoivat kulkuaan kohti Oliiviaa, tuota jokaisen opiskelijan nälän ja janon sammuttajaa, ruokalaitosta, joka väsymättä ruokkii niin paatuneen lihansyöjän, kuin vegaaneimmankin vegaanin. Oliivian ovella he törmäsivät Mielenosoitusihmisiin, jotka houkuttelivat opiskelijatoverukset syöpöttelyhetken jälkeen tarpomaan pakkaseen liukkaille mukulakivikaduille Isoa Pahaa Yliopistolakia vastaan.

Näin ystävämme tekivätkin, ja keskellä tuhatpäistä ihmisjoukkoa he huusivat iskulauseita, ja toivat pontevasti julki kantaansa yliopistomaailman muuttamisesta tietotehtaaksi. Zindza oli jopa niin vakuuttava asiansa kanssa, että pääsi Toimittajien suosioon.

Mielenosoituksen päätyttyä Pieni Opiskelija suuntasi askeleensa kohti Kallion rappioromantiikkaa, ja päätyi pieneen lankakauppaan tekemään ristipistotyötä kahdesta koirasta, joista toinen näytti haamulta, jolla oli kaksi mustaksi lyötyä silmää. Kun tämä iloinen ompeluseura päätti tapaamisensa, meni Pieni Opiskelija aivan yksin seisomaan raitiovaunupysäkille odottamaan, että pääsisi kotiin.

Ja tuli ilta, ja Pientä Opiskelijaa alkoi niin kovin kummasti väsyttää, olihan hänellä melkoinen seikkailu takanaan. Silti ei uni tullut, vaan hän katseli televisiota ihmetellen sitä suurta ihmismassaa, jonka keskellä hän oli vain hetki sitten ollut. Sitten hän katsoi kerrostalokaksionsa parveketta ja astianpesukonetta, häpesi hetken, ja kömpi sängylle, veti peiton päälleen, ja nukahti.

Sen pituinen se.

Pidetäänkö bileet?

2009-02-10T20:17:00.004+02:00

Eilen kotiin tullessa oli vastassa hyviä uutisia. En lisäänny ainakaan tässä kuussa, ja tänään onkin ollut oikein riemukasta olla ja oleskella peiton alla, mikrossa tasaisin väliajoin lämmitetty kauratyyny vatsan päällä. En oikein pysty kävelemään, olen oksentanut tänää kolme kertaa enkä saa syötyä mitään. Sattuu niin paljon, ettei ole tosikaan. Kiroan sitä, etten enää pillereitä syö, näin kamalaa ei ole sittten pissisvuosien ollut

Buranakaan ei suostu potkimaan, vaikka niitä on napsinut kuin karkkia päivän mittaan. Tahtoisin suklaata, mutta on yksinkertaisesti liian hirveä olo, että kiskoisin vaatteet päälle ja kävelisin ostarille sitä hakemaan. Petokin on suorittamassa miehisiä velvollisuuksiaan, eli hankkimassa voita leivän päälle, eikä tule kotiin kuin vasta aamulla. Huomenna olisi tentti, mutta jos olo on näin kamala, ei siitäkään varmaan tule yhtään mitään.

Kaiken pahan lisäksi joudun kuuntelemaan kuinka yläkerran naapurit harrastavat vaakamamboa suoraan olohuoneemme yläpuolella. Hävytöntä moinen lisääntymisharrastus. Muuttaisivat omakotitaloon.

Tai hannkisivat edes nitisemättömän sohvan.

Miksi, oi miksi?

2009-02-02T12:00:00.002+02:00

Miten on mahdollista, että ilmottauduin hyvän proffan vetämään ryhmään, mutta ryhmä vaihdettiin toiseen, jota vetää ämmä, jota en voi sietää, ja joka ei tiedä mistään mitään? Miksi minä? Mitä pahaa olen tehnyt? Voinko ampua itseni?

Perkeleen kalkkuna, miksi minä sinulle mitään näyttäisin, ei sinulla ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa ikinä mistään mitä minä teen! Anna minun olla!!!!!

Porkkanat ovat saatanasta

2009-01-30T19:30:00.003+02:00

Viilsin sormeeni puolen sentin syvyisen haavan kun paloin noita perkeleen oransseja pötkylöitä, ja nyt keittiö, keitto ja kämppä on täynnä verta. Odotan Kaikkosta ja Kersanttia, jotka toivon mukaan raahaavat minut Peijakseen. Odottamaan.

En ala, ei huvita, enenenen. Pedollekin keksin lahjan mutten ihan vaan vittuilun vuoksi kerro mitä keksin.

Helvetti, pakko taas vaihtaa laastari. Viides semmoinen menossa.

VITTU!

Miksi mies on vaikea?

2009-01-29T22:30:00.003+02:00

Ei, en ole tapellut Pedon kanssa, kukaan ei ole pettänyt ketään, eikä mikään ole huonosti. Ainoa tällä hetkellä närästävä ja hermojaraastava ongelma on lahja. Mitä ostaa miehelle syntymäpäivälahjaksi, kun mieheltä ei puutu mitään?

Joku kiva paita, bokserit, kaulaliina? Ei, Peto on nirsompi vaatteiden kanssa kuin minä, eikä voi sietää sellaisia silkkiboksereita, joita nyt lahjaksi yleensä annetaan. Kaulaliina on vihoviimeinen kirous, se kuulemma kuristaa ja on epämukava. Laukkuakaan ei voi hommata, kun se on niiiiiin turha kapistus, tarvittavat tavarat kulkevat kyllä taskuissa tai MINUN laukussani.

Kodinkoneita en edes harkitse, ainoa minkä voisin periaatteessa hommata on uusi kahvinkeitin, muttei minulla ole herran tahtomaan Moccamasteriin varaa. Enkä käy pankissa ruinaamassa lainaa kahvinkeitintä varten. Enkä ota pikavippiä, ei minulle sellaista edes myönnettäisi.

Kirja... no joo, ehkä. Jos olisi joku hyvä kotimainen (ulkolaiset eivät kelpaa) jota herra ei ole lukenut. Jos sellainen löytyisi jostain alelaarista jostain päin Helsinkiä. Ehkä.

Lahjakortti..... mihin? Hierontaan, voisi toimia mutta kenties liian kallista, kaikki maailman kosmetologipedikyyrimanikyyrihokkuspokkukset saa taas unohtaa saman tien.

Kaiken tämän kruunaa se, että minulla on huomenna tasan puolitoista tuntia aikaa löytää keskustasta edes jotain lahjan tapaista. Haistakaa vittu vaan kaikki. Väsyttää, menen nukkumaan. Kivaa huomista vaan kaikille, jotka joutuvat minun kanssani tekemisiin

Haaste

2009-01-14T17:06:00.003+02:00

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen

Kiitos Kääpis kunniasta, just tätä mä olen aina halunnut tehdä.. =)

1. Olen krooninen kofeiiniaddikti, joka ei selviä sängystä suihkuun ilman liian vahvan kahvin tuoksua kahvinkeittimessä.

2. Rakastan ohkaisilla puikoilla neulomista, mitä ohuempi lanka ja ohuemmat puikot, sitä parempi.

3. Minulla ei ole sosiaalista elämää opintojen alun jälkeen.

4. Osaan tehdä hyvää siskonmakkarakeittoa

5. Asun fyysisesti Vantaalla, henkisesti Espoossa ja juureni ovat Karjalassa, autoni on siis viimeinen asia, josta luovun.

6. Kotini on tällä hetkellä kaaos lankoja ja lenteleviä paperilappuja

Ja pallon laitan eteenpäin Anittalle, Zindzalle, Otolle, Merille ja Nnalle. Kuudetta en keksi koska olen nuori ja leikin kapinallista

Viitteitä, kanaa ja siskonmakkarakeittoa

2009-01-12T22:24:00.014+02:00

Viime viikko onnistui potkimaan realiteeteilla todella päähän. Tajusin viimein mitä ajan rajallisuus tarkoitti, ja lähdin toteuttamaan itseäni, eli tarkemmin sanottuna kirjoittamaan aiheesta, joka vaihtui noin viisi kertaa ennen kuin edes aloitin kirjoittamisen. Tai no, jos ollaan rehellisiä, en ole vieläkään kunnolla edes aloittanut kirjoittamista. Olen saanut yhden kappaleen tehtyä. Ja kirjoitettu lähdeluettelon. Ja tehnyt ensimmäisen lähdeviittauksen.

Ainoa konkreettinen asia mitä siis olen saanut aikaan, on se, että olen muuttanut keittiöpöytämme sekalaiseksi sotkuksi papereita, kansioita ja kirjoja, ja kuvasta poiketen, koko pöytä on tällä hetkellä kuorrutettu viitekorteilla. Aineiston käsittely ei ole oikeasti kivaa. Varsinkin, kun ainoa keino, jolla sen saa pysymään kasassa, on ne irtonaiset lippulaput, joita voi siirrellä pitkin poikin pöytää, koota palapeliä, jonka palasia pitää survoa toisiinsa jotta ne mahtuisivat.

Onneksi sain jotain muutakin aikaan. Torstain neuletapaamisessa aloitin vihdoin ja viimein toisen sormikkaan, jota olin yrittänyt muutamaan otteeseen aloittanut. Meri päätteli innoissaan (kai) toisen tapauksen, minä tänään toisen, ja tässä viimein lopputulos. Sormikkaat on tehty vironvillanjämistä, toiseen tuli hauskasti liukuvärjätyt sormet, toisessa ei värit sopineet niin nätisti kohdilleen.

Ruokaakin olen saanut laitettuna pitkästä aikaa, tässä näppituntumalla tehty kanathaiwok, jonka syötin itselleni ja Pedolle täysjyväkuskuksen

kera

2 rkl Thai-maustetahnaa

2 sipulia

2 valkosipulinkynttä

3 chiliä

400g maustamatonta broileria

3 paprikaa

1 tölkki wokvihanneksia

2 dl kookosmaitoa

Aluksi suikaloin kaikki kasvikset, mukaanlukien sipulit, ja murskasin valkosipulinkynsistä veitsen lappeella mehukasta murskaa. Chileistä poistin yhtä lukuunottamatta siemenet, näin mukaan tuli sopivasti tulisuutta, mutta ei liikaa.

Thai-tahnaa pais öljyssä muutaman hetken, jonka jälkeen ruskistin broilerin. Sen jälkeen nostin broiskut pois pannulta, ja kuullotin sipulit ja valkosipulin. Paprikat ja chilit pääsivät tämän jälkeen sekaan, ja kun ne olivat sopivan rapsakoita heitin broilerit ja wok-vihannekset joukkoon. tämän jälkeen ei tarvinnut muuta kuin lisätä kookosmaito ja antaa hautua kannen alla noin kymmenen minuuttia.

Seuraavana iltana taioin iiiiison padallisen siskonmakkarakeittoa mamman reseptillä:

5 isohkoa kiinteää perunaa

5 porkkanaa

1 lanttu

1 purjo

1 sipuli

kasvisliemikuutio

2 pakettia siskonmakkaraa

sopiva hyppysellinen persiljaa

Kuorin ja pilkoin juurekset ja annoin niiden kiehahtaa melkein kypsiksi ja lisäsin sekaan liemikuution. Tämän jälkeen pursotin siskonmakkarat sekaan (yääääääk! etovaa!), lisäsin neljään osaan leikatun sipulin ja pieneksi pilkotun purjon keittoon. Vielä pieneksi silputtu persilja sekaan, kansi päälle, ja viiden minuutin kuluttua syötiin maailman parasta keittoa. Valehtelematta.

Neuvoja lapsille

2009-01-10T17:17:00.004+02:00

-Älkää syökö liikaa sokeria. Tämä koskee eritoten miehiä, sillä jos syötte liikaa sokeria, hampaanne tulehtuvat ja tyttöystävienne/avovaimojenne/aviovaimojenne pitää paapoa ja passata teitä kun ette pääse kävelemään kahta metriä kauemmas.

-Älkää alkako teollisuusvartijoiksi. Työ on puuduttavaa, tylsää, ja kaikkea siltä väliltä. Vuorosta toiseen joutuu kuuntelemaan typeriä asioita typeriltä ihmisiltä. Lisäylläribonuksena saa jatkuvan vainoharhan, joka pakottaa kasvattamaan ylimääräisen silmäparin jonnekin takaraivon ja perseen välille.

-Älkää päästäkö kollegoitanne sopimaan vapaaottelumatsista. Ellette halua kuulla siitä koko ajan. Jatkuvasti. Ihan koko ajan. (Miten niin väkivaltaa ihannoiva, heteronormatiivisuudessaan homofobinen ja korostetun maskuliininen kulttuuri meillä vallitseekaan?)

(Kaikki nuo ovat uusia hienoja sanoja, joiden perimmäinen tarkoitus on vielä hämärän peitossa, mutta olen oppinut viljelemään niitä puheessani jotta kuulostaisin sivistyneeltä ja sukupuolitietoiselta nuorelta naiselta =)

-Älkää opiskelko. Siitä tulee vain pää ja sormenpäät kipeäksi. Kirjoittaminen ei ole kivaa, jos sen takia pitää oikeasti ajatella ja miettiä, siitä on silloin luovuus kaukana.

-Opetelkaa leipomaan sämpylöitä ja tekemään siskonmakkarakeittoa, molemmat tuoksuvat ja maistuvat hyviltä. Ja kun upottaa kädet lämpöiseen taikinaan unohtuu positiot ja toimijuus päästä nopeammin kuin kissa ponkaisee lammen pohjalta ylös.

Ajatustukoksia

2009-01-07T13:47:00.003+02:00

Katsoin tänään ensimmäistä kertaa kalenteriin sitten viime vuoden itsenäisyyspäivän. Katsoin päiviä, jotka olivat jotenkin huomaamatta kuluneet, katsoin kuukausia, joita en tiennyt edes menettäneeni. Suuret olivat joululomani suunnitelmat: "Kirjoita, tee, mene, korjaa, paranna, selvitä ja riko!"

Miten aika meni, ja mihin se meni? Miksi nyt, juuri nyt on pakko kiskoa ajatukset unesta pois, ja edes yrittää avata sitä vyyhden sisimmäisessä mutkassa olevaa solmua? Miksen ymmärrä lukemastani mitään, vaikka ymmärrän jokaisen sanan merkityksen erikseen? Tiedän mitä olen tekemässä, mutta en tosiaan tiedä miten, ja miksi. Valmistu nopeasti, valmistu nopeasti, siinä mantra, joka ohjaa elämää vuoden, toisen ja viidennen, sillä tulee autuaaksi ja saa hyvän elämän.

Kirjoittaminen on sitä, että istuu tyhjän paperin kanssa, ja yrittää aloittaa dialogia, joka ottaa ehkä tuulta alleen. Puhetta olennon kanssa, joka ei oikeastaan ole kiinnostunut siitä mitä tahdot sanoa, eikä välitä vastata, ellet sano jotain oikein osuvaa, hyvää ja raikuvaa. Raadollinen rehellisyys, ja kaikenlaisen miellyttämisenhalun puute saa minut vaivaantumaan, keskustelun toinen osapuoli ei tahdo edes yrittää.

Olisi helppoa vastata valmiisiin kysymyksiin; missä on vuoret, missä tämä meri ja kuinka lapset kävelevät? Kun kysymykset kysyy itse, niin samalla on pakko päättää mitä haluaa kuulla vastaukseksi, eikä se ole reilua. Tai on. Tai en tiedä.

Päivät eivät vain anna anteeksi, ne menevät liian nopeasti eteenpäin, enkä saa itsestäni enkä kirjoistani kiinni. Enkä tiedä kummalle puolelle sulkeita minun pitäisi sen viitteen piste laittaa.

Revontulet, vol.2

2009-01-06T04:35:00.004+02:00

Jesh! Vihdoin ja viimein on revontuli-urakka takana, ja nyt on viimeinenkin vyyhti ihanaa villaa tehnyt muodonmuutoksen vyyhdistä huiviksi, joten tässä hieman työn tuloksia:

Metsänvihreä ihanuus, joka on ehtinyt olla jo harteilla muutaman kerran

Punamusta kaveri, joka vittuili minulle vyyhtenä, neuleena ja pingotuksessa, mutta niinhän kaikki punapäät tekevät, eikö?

Ja viimeiseksi hieno yhteisposeeraus koko porukalta:

Revontulia revontulia

2009-01-04T23:08:00.010+02:00

Suomeen on taas saavuttu, ja tuliaisiksi toin kahta eri hajuvettä, sekä toisena reissupäivänä sitkeästi alkaneen flunssan, joka ei meinaa lähteä millään pois. Teimme paljon, kävimme Pedon kanssa Marokossa Tangerissa, vuoristosafarilla, Alhambran linnassa, sekä Malagassa, Marbellassa, Granadassa ja Mijaksessa. Andalusia on kaunis paikka, ja säät selvästi suosivat meitä, vasta viimeisenä päivänä oli sateista ja tuulista.

Ja sitten, muutamia kuvatuksia reissusta:

Tanger oli todella ristiriitainen kaupunki, yhtä aikaa kaunis ja likainen, ihana ja kamala, ihastuttava ja pelottava. Sinne ei olisi tosissaan tahtonut eksyä, sillä kaupungin kadut muistuttivat lähinnä labyrinttiä. Kamelilla taas oli ihan mukava ratsastaa, kyytiä pystyi kyllä kuvaamaan hieman... töyssyiseksi.

Vuoristosafari oli puolestaan Sierra de las Nievesin kanssallispuistossa ja luonnonsuojelualueella, jossa ajelimme katottomalla lantikalla kokonaisen päivän ees taas, ja paikallisesta luonnosta ja sen ihmeistä meille kertoi hauska ranskalainen, joka puhui englantia ja asui Espanjassa, ja joka näytti ja käyttäytyi samalla tavalla kuin Austin Scarlett. Ehdottomasti kokemisen arvoista! Ja kun seuraavan kerran siemailette hienostuneesti punaviiniänne, tältä korkkipuu näyttää korkki-kaarnan poistamisen jäljiltä! Kaunista, eikö?

Alhambran linna Granadassa on taas ehdoton pakko-nähdä paikka, en edes yritä kuvailla sitä, sillä niin paljon siellä on nähtävää. Muutamia vinkkejä on tosin pakko antaa:

1. Menkää paikalle mahdollisimman aikaisin! Mitä enemmän kello on, sitä ahtaampaa siellä on liikkua ja olla.

2. Varatkaa liput etukäteen! Niitä voi varata useinpien hotellien respoista, ja pankeista edellisenä päivänä.

3. Jos ette ole varanneet lippuja, niitä voi jonottaa aamulla paikan päällä. Älkää tuhlatko aikaanne käteismaksujonossa, vaan menkää suoraan luottokorttimaksupisteeseen, siellä asiat hoituu noin kymmenen kertaa nopeammin. Piste on sisäänkäynnistä oikealle!

4. Ainakin talvella siellä on toooooodella kylmä, joten laittakaa paljon vaatteita päälle.

5. Ottakaa kamera mukaan, ja varmistakaa, että muistikortilla on tilaa, sieltä tulee nimittäin paljon kuvia! Ja nauttikaa!

Tinttamarellista tilaamani vironvillat saapuivat juuri sopivasti samaan aikaan kun saavuimme takaisin suomeen, ja ehdin siellä kaukana etelässä sommittelemaan mitä upeimpia uusia käyttömahdollisuuksia noille herkuille. Nimitin Pedon taas vaihteeksi virallisen vyyhdinpitelijän asemaan, ja monen hermostumisen, sotkun, solmut ja naurun päätteeksi minulla oli kaksi lankakerää, jotka ovat molemman pääni kokoisia.

Istahdin sitten kauniina iltana tuoliini, ja otin puikot ja langan käteeni, ja kaikki hienot visioni katosivat kuin savu taivaaseen, ja huomasin että käteni olivat aloittaneet uuden Revontulen.

Nyt on toinen, ihastuttavasta metsänvihreästä pesussapehmenneestä villasta tehty kaunis huivi, ja puikoilla hieman dramaattisempi punamusta versio. Valokuvia ei ole vielä kummastakaan, ja ajattelin laittaa ne vasta sitten tänne, kun olen saanut molemmat valmiiksi. Malli on vaan niin, niin kaunis!

Jotain on sentään valmistunut, ja olen oppinut jopa jotain uutta (lue: tiimalasikantapää). Alun kauhun jälkeen tästä on tullut pitkälti suosikkini, on niin helppo tehdä, eikä tarvitse oikeastaan miettiä tai laskea, kunhan antaa mennä vaan. Kuvassa on kylläkin vain kantapää, mutta valmiista sukista ei ole kuvaa.

Toinen keskeneräinen harjoitelma on tämä onteloneuleella toteutettu huivi, jonka saan ehkä valmiiksi ensi jouluun mennessä, olisi mammalle juuri hyvänlainen joululahja:

Ennen matkallelähtöä sain valmiiksi tämän Aquila-huivin, johon ei kokonaisuudessaan lanka riittänyt, ja päättelin sen liian tiukaksi, joten jouduin pingottamaan sen "väärinpäin", eli ulkoreunasta tulikin sisäreuna. Kaikesta tästä huolimatta, siitä tuli ihan mukavan näköinen. Lankana on pätkävärjätty mohair, joka nukkasi iloisesti koko olohuoneemme.

Adios amigos!

2008-12-21T06:21:00.003+02:00

Mertsi kiittää ja kumartaa, ihastuttava ja vihastuttava vuosi on takana ja elämä on mennyt ympäri hyrränä. Ei se mitään, minä lähden etelän lämpöön tänään, hajotkaa pakkasiinne.. =)

P.S Kaikkonen, oli varmaan tosi vaikea arvata minkänäköinen tonttu sen paketin postilaatikosta alas survoi. Paketilla on palautusoikeus jos ei ole oikeanlainen.. =)

Kuvejakuveja, viimeinkin kuveja

2008-12-18T16:32:00.006+02:00

Ostin itselleni joululahjaksi hianon uuden kameran, joten nyt sain kuvattua suurinmman osan valmistuneista tekeleistäni. Päivä on muutenkin sujunut rattoisasti joululahjoja metsästellessä, ja eksyin sitten taas ihan "vahingossa" Ogelin lankaparatiisiin. Sieltä tarttui sitten vahingossa mukaan muutama vyyhti käsin värjättyä villasekoitetta, sekä kylkiäisinä muutama kerä kiiltelevää viskoosia, sekä bambuiset pyöröpuikot:

Minähän olen kärsivällisyydestäni kuuluisa ihminen, ja tunnetusti rakastan vyyhtejä, joten ei mennyt pitkään kun nuo ihanuudet näyttivät tältä:

Louhi-takinkin sain vihdoin ja viimein pestyä ja venytettyä, parempi kuva seuraa heti kun saan jonkun avustamaan kuvan ottamisessa. Myös hiukan parempi valaistus olisi toivottavaa, ellei jopa välttämätöntä. Tässä kuitenkin pieni yksityiskohta tuon villatakin selästä:

Revontulihuivin tein vironvillasta, jota en löytänyt yhtään mistään kun sitä tänään yritin haeskelle. Näin kaunis siitä vaan tulee, sille ei mahda mitään:

Joululahjaksi äidille oli pakko tehdä samanlainen, tosin vähän hempeämpi ja pörröisempi mohairista neulottu versio:

Tätä lahjaa ei taas voi kokonaan kuvata tarvittavan jännitykseen säilyttämiseksi, mutta, tällainen pieni makupala voidaan antaa:

Eli tällaista tällä kertaa, mikään ei ole muuttunut. Ja muistin taas tänään kuinka hellyyttävän rasittavia nuoret pojanklopit voivatkaan olla.

Kiitos ja anteeksi.

(PS. Otto, kaipaatko kenties huivia tai lapasia, siellä pohjoisessa saattaa olla kylmä..? =)

Ruukkukukkien sielunelämästä

2008-12-16T16:01:00.008+02:00

Alamme Pedon kanssa tosissaan keski-ikäistymään. Asumme Vantaan ehkä hiljaisimmassa lähiössä, meillä on lasitettu parveke, jonka kukkaruukuissa kasvaa kanervaa jouluvaloilla. Ovessamme on kranssi, jota kukaan ei vastoin kaikkia odotuksia ole vielä varastanut. Keittiömme ikkunalla kasvaa sähkökynttelikkö, juurikin sen edesmenneen muratin alla. Olohuoneen pöydällä nököttää valkoinen joulutähti, ja sen seurana on ikkunalaudan kliivia ja bambu.

Rönsyliljanikin alkoi olla melkein edesmennyt, kunnes luin että se kasvattaa juurimuhkuja, jotka kannattaa poimia pois kun ne alkavat olla liian isoja. Näin tein, ja toivon että rönsy tai lilja lähtevät uuteen kasvuun ja kukoistukseen, ainakin vähitellen. Sotkua saa halvalla, kun vaihtaa ruukkukukkiin mullat keskellä talvea.

Kasvit osaavat olla omapäisyydessään ihastuttavia ja sietämättömiä, ne vaativat liikaa tai liian vähän, niitä pitää kastella tarpeeksi, muttei liikaa. Jotkut kasvit on tarkoitettu vain tekemään ihmiset hulluiksi, kliiviaiseni on tästä hyvä esimerkki. Se on aivan samanlainen kuin omistajansa, sen rytmi on sekaisin. Kun sen pitäisi olla levossa, se kasvaa tuhatta ja sataa, ja kasvukautena se ei suostu kasvamaan. Jos sitä liikuttaa ikkunalaudalla se kuivattaa aina muutaman lehden aivan vittuilun vuoksi.

Pedon pitää neiti Kliiviaa vainoharhaisena, hulluna ja mustasukkaisena otuksena. Se kuulemma hiippailee öisin sakset kädessään etsimässä toisia kasveja, joiden juuret se voi vähitellen katkoa. Jos se ei saa saksia käsiinsä, se juo muiden kasvien vedet, jotta ne kuivuisivat mahdollisimman nopeasti. Tähän jopa minä uskon, sen verran juoppoja on muutama tapaus näistä kullannupuista.

Kasvit ovat omistajansa kaltaisia, siihen uskon vakaasti.

Magnolia

2008-12-12T07:08:00.002+02:00

Unirytmin täydellinen puuttuminen, sekä outojen elokuvien katselu aamuyön tunteina ovat mitä viehättävintä ajanvietettä. Aamukahvia juodessa, ja Hesaria lukiessa voi pyöritellä mielessään kaikkia hassuja ajatuksia, eikä tarvitse tähän mielentilaan päästäkseen tehdä muuta kun valvoa vähäsen. Unettomuutta siis vieroitushoidoksi narkomaaneille, tai ei ehkä kuitenkaan.

Minua on aina mietityttänyt kuka Magnoliassa on se sankari. Kuuluisan isän narkomaanityttö, vai kuuluisan pojan morfiinia vetävä isä? Psyykelääkekoukkuinen onnenonkijanainen? Nykyinen vai entinen lapsinero? Poliisi vai paha mies?

Aina kun ajattelen tuota elokuvaa tulee mieleeni kaksi asiaa, satavat sammakot, sekä pieni musta poika, joka räppää poliisille ja sillä lailla kertoo kuka on tappanut kirkuvan mustan naisen vaatekomerosta löytyneen tatuoidun valkoisen miehen. Vaikka pienestä mustasta pojasta tulee mieleen Kurjien Gavroche (en nyt jaksa tarkistaa kirjoitusasua, korjaan sen jos muistan), on tuon päähenkilön titteli myönnettä elokuvan valloittaville eläinhahmoille. Morfiinipillereitä popsiva koiruus, sekä taivaalta tippuvat sammakot vievät sydämesi mennessään!

Ai niin, sain viimein pääteltyä sen ikuisuusprojektivillatakin, pestyä sen, ja nyt se on venytettynä olohuoneeni lattialla, koska mihinkään muualle se ei mahtunut. Siitä tulikin paljon pidempi kuin mitä ehdin jo luulla, ja se on todennäköisesti paljon paremman näköinen päälläni kuivuttuaan, kuin mitä nyt. Siitä, ja Revontuli-huivista on kyllä tiedossa kuviakin, kunhan vain saisin kunnon kameran jostain käsiini....

Jouluvalot

2008-12-11T19:51:00.003+02:00

Elisen työpäivän tuloksettomuus ja tylsyys, sekä yli vuorokauden hereilläolo meinasi painaa mielen varsin matalaksi, kiukuttelin päättymättömälle villatakinhupulle, sekä sille, että menin unohtamaan lompakkoni valvomoon kun hain sylillisen ostoksia kaupasta. Luonnollisesti minun piti ne palauttaa omille paikolleen, ja kerätä kymmenen minuutin kuluttua kaikki uudestaan samanlaiseksi Pisan kaltevaksi torniksi, joka ei kumma kyllä sortunutkaan kassajonossa.

Onneksi Peto tuli hakemaan minut töistä, muuten olisin varmaan nukahtanut ensin metroon, sitten junaan ja lopuksi bussiin. Tuo kieroakin kierompi mies oli varustanut kodin sitten ihanalla yllätyksellä, parvekkeelle oli mystisesti ilmestynyt ihania kanervia ja männynoksia, joiden seasta pilkisti pikkuruisenpieniä kauniita kirkkaita valoja. Yleensä vihaan parvekevalovirityksiä, mutta pakko sanoa, että meidän parkeve on kaunein parveke koko Vantaalla tällä hetkellä!

Toinen ihana yllätys oli herkkuateria, jossa oli paistettuja perunoita, keitettyjä porkkanoita ja iiiiihanaa jauheliha-herkkusienikastiketta. Se oli niin hyvää, ettei Peto suostunut kertomaan reseptiä, vaan pitää sen ihan omana tietonaan. Kaunis koti ja hyvä ruoka saivat minut piristymään sen verran, että ratkaisin kylpyhuoneen halogeenilamppujen ihmeelliset metallivinkuran mysteerin, ja ajastin pyykkikoneen valmiiksi.

Nyt on taas kaikki hyvin, hyvin on nukuttu, ja sain ikuisuusprojekti-villatakkini valmiiksi. Enää olisi vain kaikkien miljoonan langanpään päättely, jonka teen joskus, sitten kun vain jaksaa. Nyt on aika viettää ansaittua vapaailtaa, ja juhlia joululoman alkamista.

Päivitellään päivitellään

2008-12-10T12:59:00.002+02:00

Nyt vituttaa. Olin juuri kirjoittanut kauniin, hienon ja nokkelan tekstin, joka jostain kurjasta kohtalon oikusta päätti pyyhkiytyä ruudulta pois suoraan bittiavaruuteen, ja vielä niin, ettei siitä jäänyt yhtään mitään muistiin. On hienoa kuinka automaattinen tallennus päättää toimia sillä siunaaman sekunnilla, kun kaikki työ katoaa ruudulta jäljettömiin. Puf.

Pitää siis aloittaa kaikki uudellee ja alusta. Kaikkihan alkoi siitä, kun rakas opiskelutoverini herra Oo kaipaili tähän blogiin hieman tiuhempaa päivitystahtia. Toivon siis, että kaksi kirjoitusta vuodessa riittäisi pahimpaan nälkään. Tekosyyt laiskuudelle ovat samat kuin aina ennenkin: ei jaksa, väsyttää, ei ole aikaa, ruokaa pitää laittaa ja siivoaminenkin olisi välillä suotavaa, ellei jopa toivottavaa.

Mutta kun nyt kerran ollaan päivittelemään päästy niin päivitellään oikein sydämen kyllyydestä.

On se ihmeellistä kuinka aikuinen ihminen ei ymmärrä, että viesti menee yleensä perille jos sen sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi. Vielä hölmömmän kuvan ihminen itsestään antaa, jos sama asia pitää toistaa noin kahdeksaan kertaan. Kaikista idioottimaisinta on se jos tuolla lapsellisella inttämisellä onnistuu ainoastaan tuhlaamaan kanssaopiskelijoiden aikaa , tuon kuuntelemiseen tai sen teeskentelyyn käytetyn ajan voisi käyttää esimerkiksi syömiseen tai seksiin.

On se vaan niin hienoa kun joululomat alkaa, ja voi lukea juuri sellaisia kirjoja kuin mitä itse haluaa, eikä tarvitse ajatella ollenkaan. Valitettavasti en ole vieläkään oppinut kytkemään aivojani täydelliseen off-asentoon, vaan sipulia pilkkoessani ja samalla vuolaasti itkiessäni saan aina itseni kiinni elämän tarkoituksen ja muut yhdentekevän metafyysisen hölynpölyn miettimisestä.

Mutta on se vaan niin kamalaa kun ei suomalaiset osaa rentoutua muuten kuin viinan voimin, ihan hirvittää kuinka tämmöinen nuori tyttö suunnittelee olevansa seuraavana viikonloppuna niin käkikännissä, että kiipeää naapurin kuusen latvaan ja alkaa kukkua epävireisesti puoltapäivää viiden aikaa aamuyöstä.

Kukkuu, kukkuu, kukkuu

Elämän voi kertoa numeroina

2008-12-10T05:49:00.003+02:00

1 viikko =

2 imurointikertaa
1 hienolla autolla tehty reissu
1 reppanalla autolla tehty reissu
1 pikkujoulujuhla
1 jouluateria
8 siivua kinkkua
23 sinappikyyneltä
3 kana-ateriaa
1 hernekeiton vääntämä lusikka
1 pikkuveli puettuna joulupukiksi
1 innokas pieni serkkutyttö, joka pelkää joulupukiksi pukeutunutta pikkuveljeä
1 reputettu tentti
1 pommiin nukuttu tentti
1 melkein valmis villatakki
3 pientä itkua
1 iso itku
2 raivokohtausta
1 hieno joululahjaviinipullo herra Teeltä
2 saatua joulukorttia
0 lähetettyä joulukorttia
1 työvuoro

1 blogikirjoitus vain sen osoitukseksi, että olen vielä elossa

Joooouluuuuyyyyöööö!

2008-12-01T05:52:00.003+02:00

Olen vannoutunut pakana, joulu on minulle keskitalven juhla, ja Jeesus, Joulupukki ja kaikki niiden pienet parrakkaat kaverit voivan minun puolestani harrastaa ties mitä rivouksia keskenään. Kello on kohta kuusi aamulla, olen juonut itsekseni pullollisen punaviiniä, ja mietin pitäisikö minun palauttaa huomenna ne työt, joita minun pitäisi huomenna palauttaa, arvon yliopistolehtoreille. Sain ne nimittäin tänään tehtyä. Ihan oikeasti.

Muuta en olekaan tänään saanut aikaan, kuin yhden revontulihuivin, ja hihan sauman viimeistelyn. Kuvia on suuren ja mahtavan yleisön turha kerjätä, niitä ei ole vielä luvassa, ei ennenkuin päiväsaikaan paistaa oikea aurinko. Nyt mietin vakavissani sitä, pitäisikö nukkua vai yrittää pysyä hereillä puoleenpäivään, jolloin tilasto-ohjelman käyttöharjoitukset alkaisivat. Ehkä teen niin sanotun kompromissin ja käytän nykyajan teknologiaa hyväkseni seuraavalla tavalla: lähetän Zinzsalle tekstiviestin, jossa pyydän kohteliailla sanakäänteillä väärentämään nimeni osallistujalistaan, ja palautan työt Minervan vahtimestareille jossain kohtaa huomispäivää ja samalla nukun kunnon "yö"unet.

Tästä jääkin siis jäljelle vain se perimmäinen kysymys: miksen menen sunnuntai-iltana ihmisten aikaan nukkumaan, vaan valvon pullollisen punaviiniä litkien aamukuuteen katsoe Amelieta? Ainoat seuraukset tästä turmiollisesta toiminnasta ovat keskeneräinen villatakki ja suunnaton ikävä takaisin Pariisiin.

Syön valkosipulipatonkia ja itken, samalla kiroan ranskan kielen ja ranskalaiset elokuvat alimpaan helvettiin.

Tiptaptiptap tipetipe tiptap.

Tip

Tip...

Tap......

Opiskelu on sosiaalipornoa

2008-11-29T15:15:00.002+02:00

Jotenkin on taas tämän pienen mieli maassa. Pitäisi kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa, ja ainoa asia minkä saa nakutettua ylös on tämä. Olen puolen päivää tuijottanut hyvin alkanutta, mutta nopeasti lässähtänyttä kurssiraporttia, enkä ole saanut mitään aikaan. Mietin kovasti pitäisikö minun päästää itseni helpolla, ja kirjoittaa sitä mitä halutaan lukea, vai se mitä kurssista oikeasti olin mieltä. Jaksanko olla syväsuuntautunut oppija, ja jakaa oman oppimiskokemukseni muiden kanssa, vai uskotella arvon lehtoreille, että minulla on ollut edes jonkinlaisia oppimiskokemuksia?

Kun siirtyi yläasteelle luvattiin, että siellä se työnteko alkaa. Sama uhkaus toistui lukiossa ja nyt yliopistolla sen huomaa olevan samanlainen valhe, kuin joka puolella. Luvataan enemmän kuin annetaan, koska sen lupauksen täyttäminen olisi aivan liian raskasta ja vaikeaa. Aivan kuin olisimme pieniä joulukinkkuja, syötetään niille paljon kauraa ja toivotaan että niistä päästään mahdollisimman nopeasti eroon, niistähän saa rahaa, kun ne menevät pois. Me valmistumme, katoamme, jonka jälkeen odotetaan taas uusia syöttöpossuja.

Meille opetetaan miten tieteellistä tutkimusta tehdään, mutta samalla meidät laitetaan itse tutkimaan sitä, kuinka tieteellistä tutkimusta tehdään. Kehtaakohan kukaan oikeasti sanoa meille sitä, minkälaiseen kankkulan kaivoon osa tutkimusapurahoista kaadetaan? Olo on typerä, enkä tiedä johtuuko se minusta, vai johtuuko se siitä, että minua pidetään typeränä.

Tahdon vain, että kaikki olisi tältä syksyltä ohi. Yksi tentti, kaksi palautettavaa työtä ennen joulua, ja harras toivomus siitä, että joku viitsisi ne joskus ihan ajatuksen kanssa lukea. Pitääkin kokeilla seuraavassa tentissä, ripotella tekstin sekaan lause: Lukeeko arvon yliopistolehtori tätä ollenkaan?

Nimittäin sen verran ala-arvoisia vastauksia ne ovat jo ehtineet päästää kolmosina läpi...

Sukka

2008-11-14T00:15:00.003+02:00

Taloudellinen tilanteeni ei ollut sittenkään niin kurja, kuin mitä kuvittelin, tai ainakin perheemme sisäinen tasapainottava tulonsiirto helpotti aika tavalla varsin tukalaa tilannettani. Kun aloin olla jo paremmalla tuulella, lähdin Kaikkosen kanssa (taas =) seikkailemaan ja vaihtamaan päivän juorut, mutta tällä kertaa sain olla aivan itsekseni kahvilan outolintu neuleeni kanssa.

Sain tänään yhdet sukat valmiiksi, niiden ohje on kotoisin täältä, ainoana erona on se, että se omani on neulottu paljon ohuemmalla langalla, ja pienemmillä puikoilla. Minua ehti melkein uhata operaatio pura puolet työstäsi, sillä aloitin ajatuksissani kärkikavennuksen (tein sitä paikkaa, missä varpaat ovat, suom.huom) noin viittä senttiä liian aikaisin. Onneksi tajusin sovituttaa yhtä valmistunutta sukkaa anoppikokelaallani, jonka jalkaan sukka sopi kuin... ... ...no, sukka.

Ja tässä kuva sukista, ne ovat vielä kurtussa ja rumat koska en ole niitä pessyt:

Ja tässä kuva tuosta kuviosta, alussa oli hieman taas totuttelemista puikkojen vääntelyyn, kääntelyyn ja ajoittain brutaaliinkin survomiseen, mutta loppua kohden se alkoi sujua varsin hyvin.

Ja mitä jää käteen?

2008-11-13T16:11:00.002+02:00

Tämän huomisen piti olla ilon, valon, hyvän ruoan ja juhlan päivä. Minun piti käydä kaupassa, ostaa melkein tyhjät kuiva-ainevarastot täyteen, ihan jonkun muun tekemää leipää, ja laittaa oikein hyvää ruokaa. Rakkaalta työnantajaltani tullut kirje kuitenkin epäsi nämä minun suuruudenhullut haaveeni. Jään palkastani noin kaksikymppiä miinukselle laskujen jälkeen. Ja ei, ei vituta yhtään.

Nyt on taas uusi satsi sämpylöitä uunissa, ja ainoa mitä kannattaa kaupasta ostaa on kaurahiutaleet ja nuudeli. Koululla saa kyllä syödä halvalla, mutta entä jos ei ole oikein varaa siihenkään? Vaikeaksi menee, mutta ei auta, pakko on vaan purra hammasta ja kiristää vyötä.

Mutta onneksi en ole ja elä yksin. Silloin kaikki menisikin mahdottomaksi.

Kokkaustauko

2008-11-11T22:06:00.004+02:00

Olen ollut tänään kovin puuhakas nuori neiti. Jaksoin nousta ylös sängystä ajoissa, söin aamupalaa, ja lähdin kohti keskustaa ja luentosalia. Olin luennolla ajoissa (!), olin siellä hereillä, ja kaikkien hämmästykseksi ja kummastukseksi jopa ymmärsin mistä siellä oikeastaan puhuttiin.

Luentojen jälkeen kävimme Zindzan kanssa nauttimassa herkullista ja edullista opiskelijaruokaa Porthaniassa, ja menimme sen jälkeen Opiskelijakirjastoon etsimään tenttikirjoja

(joita ei ollut paikalla, joiden varauslista oli kilometrin mittainen, ja ensimmäinen teos olisi vapautunut joulukuussa), jotka armas ja niin rakas luennoitsijamme oli hieman myöhässä meille ilmoittanut. Kuten arvata saattaa, kirjojen saanti jäi lähinnä haaveeksi.

Kaiken tämän jälkeen olin ahkera, aloitin muutaman isomman kurssityön tekemisen, ja tein muutaman kuukauden rästissä olleita pikkujuttuja valmiiksi. Istuin lähemmäs kolme tuntia Alexandrian tukahduttavan kuumissa ATK-tiloissa ja hakkasin näppäimistöä jonkinlaisen hurmion vallassa. En kunnolla edes muista mitä oikein kirjoitin.

Kaiken tämän ahkeroinnin jälkeen olikin aika hieman rentoutua, joten parkkeerasimme Kaikkoskan kanssa automme Pasilan Shellin pihalle, ja aiheutimme yleistä järkytystä ja paheksuntaa. Minä neuloin, ja Kaikkoska ompeli, ja me juttelimme rivoista asioista. Ja ehkä myös hieman vähemmän rivoista

välillä.

Nyt olen kotona, istun keittiön pöydän äärellä ja odotan, että sämpylätaikinani olisi vihdoin ja viimein suvainnut kohota sen verran, että voin alkaa leipoa.

Kuvia seuraa muutaman tunnin kuluttua, jos jaksan niitä tänne laittaa.

Edit. Tässä näitä kuvia nyt sitten olisi:

Eli, tässä tämäniltaisen kokkailuni toinen suuri saavutus:

Tämmösiä sämpylöistä tuli:

Tällaisen kauniin palohaavan uuni taikoi käteeni:

Laama, joka tykkäsi poseeraamisesta Elma-messuilla:

Ja ihan vaan Oton kiusaksi pitsiä:

Ja neuleenalku:

=)=)

Turkulaisittain

2008-11-02T22:01:00.002+02:00

Viime perjantaina lähdinmme avokin kanssa karkumatkalle. Löysin kaappeja tonkiessani viime jouluna joululahjaksi saamani lahjakortin HolidayClubin kylpylöihin, ja tein kauhistuttavan havainnon; kortti olisi ollut vain neljä päivää enää voimassa. Saimme kuin ihmeen kaupalla hotellihuoneen yhdeksi yöksi Turun Caribiaan, vaikka koko hotelli oli buukattu aivan täyteen. Pakkasimme siis itsemme ja automme lomailukuntoon, ja lähdimme kohti suurta seikkailua TurkuCityyn.

Jo ennen kuin pääsimme matkaan huomasin, että vanhat bikinini olivat minulle aivan liian pienet, ja toisten biksujen yläosa on vieläkin paikassa X, ja alaosassa on hanurin kohdalla riittävän hyvän kokoinen reikä. Suunnistimme siis ensi töiksemme Selloon Leppävaaraan, jossa ravasimme kolme urheiluliikettä läpi, kunnes löysin itselleni kauniit punaiset bikinit. Koko kauppakeskuksen viimeiset biksut, joihin tissini mahtuivat ilman jatkuvaa ylipulpahtamisen vaaraa.

Läkähdyksissär kaikesta ravaamisesta pääsimme vihdoinkin ajamaan kohti Turkua, ja matka sinne sujui ilman sen suurempia kommelluksia. Maisemat olivat kauniita, joet tulvivat, ja oli hauskaa nauraa vielä suljetulla motarilla keskenään kilpaa ajaville raksatyömiehille. Varsinkin kun kisoja käytiin traktorivoimin. Sain matkalla tehtyä muutama viikko sitten aloittamani villapaidan tehtyä, ja elämä hymyili.

Saavuimme siis ehjin nahoin Turkuun ja hotellille, kirjoittauduimme sisään ja varasimme pöydän hotellin ravintolasta. Varasin myös ajan hierojalta ja itselleni kylvyn, täytyihän se lahjakortti saada tuhottua. Asettauduimme hotellihuoneeseen, joka oli varsin siisti ja mukava, ainoana varsin isona miinuksena oli kylpyhuoneessa leijaileva kusen haju. Vaihdoimme uima-asut päällemme ja vietimme ihanan kolmetuntisen lilluen vedessä, pelleillen vesiliukumäissä ja juoden mansikkamargaritoja altaan reunalla. Lapsiakaan ei ollut paljoa, ja kylpylässä sai olla ihan rauhassa.

Kaikki oli täydellistä ja hyvin, ja kaiken piti parantua iltaa kohti. Hierojalla käyminen osoittautui tosi melkoiseksi pettymykseksi, minua hieroi minun ikäisenä laiha pojankloppi, jolla ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä mitä teki. Hieronnan tuloksena vasenta kättäni pisteli ikävästi koko illan ajan, enkä pystynyt seuraavana aamuna kääntämään päätäni mihinkään suuntaan. Peto oli puolestaan viettänyt "hemmoteluni" ajan aikaa hotellin baarissa, jossa oli joutunut maksamaan melkein seitsemän euroa oluttuopista.

Illasta oli tulossa vähitellen totaalinen katastrofi, olin väsynyt, nälkäinen ja selkääni sattui enemmän kuin koskaan, ja meidän varaamaamme pöytää ei tuntunut löytyvän hotellin ravintolasta, ei sitten millään. Ensin odotimme hovimestarin edessä melkein kymmenen minuuttia sitä, että arvon asiakaspalvelun ammattilainen suvaitsi kuunnella millä nimellä pöytävaraus oli tehty. Olisi siinä kohtaa pitänyt ymmärtää poistua, pompata taksiin ja huristaa Turun keskustaan johonkin oikeasti hyvään ravintolaan.

Istuimme pöydässä reilu puoli tuntia ennen kuin meiltä tultiin kysymään mitä tahtoisimme juoda, ja kun kysyimme ruokalistaa saimme nuorelta, voimakkaasti meikatulta tarjoilijalta sellaisen mulkaisun, että oikein hirvitti. Meidän olisi pitänyt ymmärtää, että se punainen pahviläpyskä pöydän päällä ei ollutkaan mainos erikoistarjouksista, vaan koko ruokalista.

Kaikesta huolimatta päätimme antaa ruoalle mahdollisuuden, ja tilasimme alkupalaksi katkarapukeittoa, ja pihvit molemmille pääruoaksi. Keitto tuli kyllä ajallaan pöytään, ja oli hyvän makuista, mutta pihvejä jouduimme odottamaan melkein tunnin. Peto tilasi oman pihvinsä melkein raakana, ja minä tilasin mediumina, ja kun leikkasimme pihvejä oli pettymys melkoinen. Molempien pihvit olivat läpikotaisin kypsennetty, kummallakaan ei näkynyt edes pientä häivähdystä punaista lihan keskellä.

Pihviveitsetkin tuntuivat olevan ravintolassa täysin vieras asia; kun kysyimme niitä, saimme dramaattisen mulkaisun tarjoiljalta ja ilmoituksen, että kyllä kaikki muutkin ovat tavan veitsiinm tyytyneet. Kun ihmettelimme asiaa ääneen, toi tarjoilija meille kalaveitset, ja kaatoi vesilasini pamauttaessaan veitsen lautaseni viereen. Huono tuuri vain jatkui, kun koko pihvini oli kyllästetty suolalla, sitä ei millään voinut syödä, ja pihvi oli pakko palauttaa takaisin keittiöön. Pasta minkä sain sitten pihvini tilalle oli kyllä syötävää, mutta ei kyllä läheskään sen makuista, minkä verran siitä piti maksaa.

Loppuillan onneksi pelasti pakoretki hotellilta Turun keskustaan, jossa kävimme Uudessa Apteekissa ja Alvarissa, joissa nautimme herkullisista olusista. Pakollisen "taide-elämyksen" meille tarjosi paikallinen nuorukainen, joka viihdytti meitä baarinvaihtomatkallamme hienolla, tosin hieman epävireisellä kantaaottavalla lauluesityksellä, jonkä sisältönä oli se, kuinka maahanmuuttajat voisivat vaihtaa pysyvästi asuinpaikkansa Suomesta Vinkuintiaan.

Mitähän muuta tähän sitten oikein sanoisi. Turku on ihan mukava kaupunki, Caribia on paska hotelli, jossa on vielä paskempi ravintola, ja Kasvihuoneilmiössä on aina kiva käydä.

Mainos

2008-10-28T21:38:00.004+02:00

Tämä on vain mainos, älkää ottako sitä vakavasti.

Tai ottakaa vakavasti, se olisi tarkoitus.

Tai juoskaa alasti pitkin espaa ja halatkaa Mantaa.

Ihan miten vaan.

Meillä on paljon asiaa.

Itsekidutus on hyve

2008-10-20T00:28:00.004+03:00

Olen lopettanut tupakoinnin. Ja kyllä, minulla on nikotiinipurkkaa, ja olen tulla hulluksi. Ja tämä on vasta ensimmäinen päivä.

Jotkut sanovat että kärsimys kaunistaa.

Minä pyydän jo etukäteen kanssaihmisiltäni anteeksi äkillisiä kiukunpurkauksia ja raivokohtauksia. Enkä muuta Timbuktuun vaikka pyytäisittekin.

Palataan asiaan kun olen siihen henkisesti ja fyysisesti valmis.

Tahtoo oman ompeluseuran!!!

2008-10-18T18:58:00.004+03:00

En edes muista sellaista aikaa, jolloin en olisi osannut tehdä käsitöitä. Mummu opetti minua virkkaamaan, neulomaan, kehräämään, kutomaan kangaspuilla, tekemään pirtanauhoja pirralla ja levyillä, ja nyt alan vasta ymmärtämään minkälainen henkireikä käsillä tekeminen saattaa kaiken kiireen keskellä olla. Kun on turhautunut kaikkeen, paskoihin professoreihin, merkityksettömiltä tuntuviin luentoihin ja siihen viidennenteentoista esseeseen on ihanaa käpertyä sohvannurkkaan ja räpeltää jotain samalla kun katselee telkkarista hömppää.

Eilen haimme zombilta näyttävän Kaikkosparan mieheni kanssa hammaslääkäristä, ja johtuu varmaan lääkityksestä, että hän antoi minun ajaa Kersantilla kaupan kautta uuteen, hienoon ja remontoituun asuntoonsa. Söimme paljon sipsejä (tai siis, minä söin), katselimme monta jaksoa CSI:ta putkeen, ja minä virkkasin "projektiani", pientä vaatimattoman kokoista pitsipöytäliinaa, joka alkaa olla tekijänsä tapaan harvinaisen vittumainen, se ei varmaan valmistu koskaan. On vaan tavallaan sääli, ettei minulla kaveripiirissäni ole paljoakaan käsitöitä harrastavia tuttuja, ja vaikka olisikin, niin kukaan ei ole toistaiseksi tunnustanut.

Kaikkosen lainaaman Stich´n bitch kirjan kuvaukset kahviloihin kokoontuvista, käsitöitä tekevistä naisista saivat minut kieltämättä innostumaan. Olisi ihanaa saada jonkinlainen henkireikä kaiken tohinan keskelle, edes yksi ilta muutaman viikon välein, jolloin voisi juoruta, juoda kahvia ja puuhata kaikkea, mikä mieleen vain juolahtaa. Vähän niinkuin vanhan ajan ompeluseura, hieman modernimpana versiona vain.

No, nyt on viikon mittainen syysloma, jonka aikana voin puuhastella vaikka kuinka paljon, ihan vaan vaikka yksikseni.

Olisinpa prinsessa

2008-10-10T13:37:00.002+03:00

Jos olisin prinsessa niin...

...minulle tuotaisiin aamupala aina sänkyyn aamulla, eikä se olisi pohjaanpalanutta tai paakkuista puuroa, jota tänä aamuna yritin syödä hieman irvistellen. Kahviin olisi lorautettu aina juuri sopivan verran maitoa, ja jos sattuisi niin onnettomasti, että maitotölkki päättäisi huljauttaa koko sisältönsä kahvikumpin kautta lattialle, minun ei tarvitsisi itse sitä luututa pois. Jos olisin prinsessa, olisi appelsiinini valmiiksi kuorittu ja paloiteltu, niin etten vahingossakaan purskauttaisi appelsiinimehua silmääni.

...minun ei tarvitsisi huolehtia likaisista astioista, vaan ne katoaisivat keittiöstä ja ilmestyisivät mystisesti kiiltävinä ja puhtaina takaisin keittiön kaappeihin. Myöskään minun ei tarvitsisi raapia kiinnipalatutta maitoa hellalta, vaan sitä ei olisi alunperinkään hellalle ilmestynyt.

...minun ei tarvitsisi huolehtia siitä, ovatko ikkunani puhtaat vai ei, vaan ne olisivat aina kirkkaat ja niistä voisi ihailla pihalla olevia puita ja pyykkinaruja. Minun ei tarvitsisi pilata kynsiäni liottamalla niitä saippuavedessä, vaan voisin vain lojua sohvalla ja sivistää itseäni kauniilla kirjoilla ja kauniilla elokuvilla.

Mutta koska en ole prinsessa, poltin tänään puuroni pohjaan, tein omatekoisen maito-kahvikylvyn keittiöön, hinkkasin hellaa puolituntia, ja alan kohta leikkimään itsemurhakandidaattia parvekelasien ja ikkunoiden kanssa.

Vihaan aamuja.

Identiteettikriisi

2008-10-02T22:13:00.003+03:00

Tämä viikko on ollut kaikkiaan raskas. Olin niin ehtinyt totuttautua ja tuudittautua siihen ajatukseen, että tämä maailma on jokseenkin looginen paikka, ja että kaikki asiat toimivat tiettyjen sääntöjen mukaan, mutta tällä viikolla esiin nousseet aiheet ja asiat ovat saaneet minut epäilemään jopa omaa itseäni ja omia valintoja. Pahinta on ollut oivallus siitä, että omia, huom. minun OMIA valintojani ovat pitkälti ohjailleet yhteiskunnalliset rakenteet. Jos ja kun näin on, niin mitä virkaa on enää minulla itsenäisenä toimijana, vai olenko tuomittu toimimaan niiden yhteiskunnallisten sääntöjen ja normien mukaan, mihin minut on koko koulutusurani aikana sosiaalistettu.

Toinen iso ongelma on se, että olen lähtökohtaisesti pitänyt itseäni avarakatseisena ja kriittisenä ihmisena, mutta alan huomata oman ajatteluni suunnattoman kapeuden ja rajoittuneisuuden. Ja pakko myöntää, se ei vaan ole kivaa. Minua häiritsee eniten tällä hetkellä se, etten yksinkertaisesti tiedä millä lailla minun pitäisi tällä hetkellä itseeni suhtautua, en tiedä mitä mieltä olen mistäkin asiasta, eikä minulla ole enää aavistustakaan siitä miten mitä oikeastaan ajattelen. Haparoin tyhjyydessä, enkä saa mitään konkreettista raavittua mistään käsiini.

Tämä maailma olisi niin paljon helpompi paikka, jos kaikki olisi selvää ja loogista, mutta olisiko se silloin mitenkään mielenkiintoinen paikka elää?

Katsotaan olenko ensi viikolla mistään mitään mieltä.

Liikunnallisia iloja

2008-09-27T12:43:00.003+03:00

Kunnonkohotusprojektini on lähtenyt varsin hyvin käyntiin. Eilinen BodyPump-tunti oli kivaa, ja vastoin kaikkia odotuksia en kuollutkaan sen jälkeen tai sen aikana. Herätys aamukahdeksalta oli tosin täysin kohtuuton, ja päivä meinasi mennä täysin pilalle, kun huomasin ettei kotona ollut maitoa (muroihin) eikä kaurahiutaleita (kaurapuuroon), joten jouduin tyytymään paahtoleipään (ilman voita) ja mustaan kahviin.

Kun tuon surkean aamupalantapaisen jälkeen lähdin raahautumaan bussiin, olo oli huono, kiukkuinen ja ärsyyntynyt, mulkoilin bussipysäkillä seisoskelevia mummoja vannoen mielessäni elvyttäväni teini-iän rakkaan harrastuksen, mummonpotkimisen, jos yksikin niistä vanhoista kurpista yrittäisi ängetä ennen minua bussiin. Juuri kun bussi tuli, tajusin että olin unohtanut siististi pakkaamani liikuntaromut keittiön tuolille, joten eikun täyskäännös ympäri, ja kotiin.

Kun juoksin takaisin bussipysäkille, totesin katsovani sen toisen bussin perävaloja, jolla minulla olisi ollut vielä realistinen mahdollisuus ehtiä keskustaan, ja kiukku sen kun yltyi kun yritin katsoa seuraavaksi menevän bussin lähtöaikaa. Rakkaat isämaan toivomme olivat nimittäin päättäneet vedellä mustalla spray-maalilla komean ja taiteellisen tagin JUURI NIIDEN BUSSIEN AIKATAULUJEN PÄÄLLE, jotka sattuvat kyseiseltä pysäkiltä menemään (jos on aivan pakko, niin sotkekaa sitten niitä mainoksia jumalauta, niitä ei kukaan kuitenkaan jaksa katsella).

Onneksi tuuli kääntyi, ja pääsin kuin pääsinkin bussiin, ja ihme kyllä en myöhästynyt edes junasta. Toki minun piti juosta Rautatieasemalta Porthaniaan, mutta sainpahan melko hyvän lämmön päälle ennen varsinaista rääkkiä. Herätin varmasti yleistä huvitusta kun yritin epätoivoisesti koota paikalleni kaikki ne romut, mitä tunnilla tarvittiin, palloilin pitkin salia kuin puolukka *****ssa, törmäilin muihin ihmisiin enkä tajunnut oikeastaan mistään mitään. Samalla tein sen perinaisellisen virheen, aloin katsoa muita reenaajia, jotka kaikki näyttivät vähintään Fitness-kisojen osaanottajilta, ja vaivuin syvään epätoivoon, en minä tuolla ikinä pärjäisi.

Kaikki vertailu ja epätoivo katosi päästä kun tunti alkoi, ei siinä rääkissä ehdi keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, että pakottaa lihaksensa vetämään ne viimeiset toistot siitä huolimatta, että ne tuntuvat räjähtävän hetkellä millä hyvänsä. Kaikki muu katosi päästä, salissa olin vain minä, ja ohjaaja, joka kertoi mitä seuraavaksi, millä tempolla, ja patisti menemään vielä vähän pidemmälle. Tunnin päätyttyä oli hervoton, mutta ihana olo.

Kyllä tuonne tulee toistekin mentyä, sen verran hyvä olo tuli. Ehkä ensi kerralla pääsee jo omin voimin sängystä ylös seuraavana aamuna.. =)

Suuri suru

2008-09-23T19:23:00.002+03:00

Voimia ja jaksamisia kaikille Kauhajoella kuolleiden omaisille, sekä koulun oppilaille ja henkilökunnalle.

Itkettää.

Oivalluksia, haaveita ja unelmia

2008-09-21T23:22:00.003+03:00

1. Varasin äsken itselleni ajan hierojalta, sillä hartiani ovat muuttamassa olomuotoaan lihaksista kiviksi. Niihin sattuu, ne painavat, enkä tiedä miten minun pitäisi niiden kanssa nukkua. Nyt on ainakin jotain, jota odottaa ensi viikolla.

2. Kalenteri on opiskelijan paras ystävä. Se on ainoa keino, millä saada kaaokselta näyttävä elämäksikin kutsuttu juttu jollain tavallaan järjestykseen. Muistia ja resursseja vapautuu vain niin paljon, kun kaikki tärkeät asiat ovat valmiiksi ylhäällä, ja voi yhdellä vilkaisulla tarkistaa mitä kaikkea seuraavan päivän ohjelmaan kuuluu. Ihanaa.

3. Odotan joulukuuta, ja joulua kuin kuuta nousevaa. Miksikö? MINÄ LÄHDEN MALAGAAN!! Viikko rakkaani, ja perheen kanssa ilman ressiä ja turhia ajatuksia, mikä voisikaan olla parempaa.

4. Aion voittaa ryhmäliikuntakammoni, ja käydä kokeilemassa syksyn aikana kaikkea erilaista jännää, jota Yliopistoliikunta tarjoaa. Ensi viikolla olisi jooga-pilates yhdistelmä, sekä BodyPump. Kokeilu jatkuu jos tulen selviämään jälkimmäisestä hengissä.

5. Toivon, että ansaitsen joskus niin paljon rahaa, että voin ostaa sellaisen asunnon, jossa on sauna. Lauantaina vietimme avokin kanssa ihanan illan; saunoimme, laitoimme yhdessä hyvää ruokaa (ja söimmekin sen kaiken kunniaksi), katselimme elokuvia ja nautimme lämmittävästä takkatulesta. Oli niin hyvä olo, kun sai istua löylyssä ja sen jälkeen nauttia kylmästä oluesta.

Ikuisuusöitä

2008-09-20T00:58:00.002+03:00

Viime yö oli mielenkiintoinen. Olin fuksiaisten kunniaksi onnistunut jossain itselleni täysin tuntemattomassa välissä naukkaamaa snapsin jos toisenkin, minkä seurauksena lauloin liikaa karaokea ja join baarissa liikaa kaljaa. Onneksi noustessani taksista pois kotioven edessä koin mystisen pikaselviämisen kun huomasin, että minun avaimeni eivät olleetkaan siinä taskussa, missä niiden pitäisi olla.

Kymmenen minuutin ulvomisen (kyllä, minulla oli itketään maailman pahuutta-kännit) sain soitettua huoltoyhtiölle, josta luvattiin lähettää jossain kohtaa joku avaamaan minulle ovea. Tasan tunnin kuluttua (jonka aikana olin selittänyt avomiehelleni puhelimessa kaikkea aivan älyvapaata) paikalle raahusti kumaraselkäinen piirivatija, jolle en vain kehdannut siinä kunnossa tunnustaa olevani saman yhtiön palveluksessa kun hän tivasi henkkareita ja jotain kirjettä tai postia todisteeksi siitä että minä asun kotonani. Ei kuulemma näy osoitetietoja väestörekisterissä, mikä on ihan kiva tietää, niin on tarkoituskin.

Tämän aamun oloa kuvasti kaikista parhaiten sana "kuolema", minulla ei ole kahteen vuoteen ollut tuollaista karmaisevan hirveän inhottavaa krapulaa. Olen vain maannut sohvalla koko päivän, katsellut televisiota mitään näkemättä, surffaillut netissä mitään ymmärtämättä, ja puhunut ihmisten kanssa puhelimessa mitään kuulematta. Mistä se muuten johtuu aina kun on mahdollisimman väsynyt ja paha olo, niin kaikille mahdollisille virallisille tahoille tulee suunnaton tarve pommittaa minua mitätöntäkin mitättömillä asioilla?

Puhelin on laulanut ja rallattanut koko päivän, ja pyydän nyt kaikilta, joiden kanssa olen puhunut, syvästi anteeksi, sillä minulla ei ole oikein mitään muistikuvaa siitä, mitä kaikkea olen kenellekin sanonut ja mistä.

Näännytystaistelua luentosaleissa

2008-09-13T13:56:00.003+03:00

Ainoa asia, minkä olen tämän kuluneen viikon aikana oppinut on yliopistomaailman sanaton kaksinaamaisuus. Kritiikkiin kehotetaan, kysymistä pidetään akateemisen ajattelun esiasteena fuksivuonna, ja laadukkaan ja tasokaan opetuksen vaatimista korostetaan puheissa ja infotilaisuuksissa. Kuitenkin, akateemista ajattelua ei saisi kritisoida, on tiettyjä puheenaiheita joissa ehdoton konsensus on enemmän sääntö kuin poikkeus. Olkaa avoimia ja epäileväisiä, kunhan ette näihin asioihin puutu.

Oivallinen esimerkki tästä on tuleva yliopistolaki, joka on tiedekuntamme dekaania siteeraten "merkittävin uudistus koko Helsingin yliopiston historiassa". Virallinen kanta lakiuudistukseen on positiivinen, sen "uskotaan" tuovan opetukseen ja tutkimukseen laatua ja varmuutta, mutta tästä huolimatta laki pitää nähdä pimeänä ja pelottavana mörkönä, joka rikkoo yliopistolla tällä hetkellä olevat akateemisen autonomisen aseman. Hallituksen suuntaan kuuluu hymyillä, ja opiskelijoille kuuluu irvistää, ja meidän oletetaan omaksuvan sama ajatusmalli varauksetta.

Ei niin, että meille jätettäisi kovin paljon aikaa asioiden pohtimiseen, sillä heti ensimmäisestä luennosta lähtien meitä opetetaan ajattelemaan opiskelemamme tieteenalan silmin, ajattelemaan asioista "oikein", ja se tapahtuu luonnollisesti kirjoitustehtävien tulvalla. Kun on ensin kuunnellut neljä tuntia omasta tieteenalasta, ja sen jälkeen pitää vielä kirjoittaen toistaa kuullut asiat, niin kyllähän se alkavat muokkaamaan ajattelua, mutta muokkaavatko ne lopulta siihen suuntaan mitä juhlapuheiden tasolla tavoitellaan?

Pelottava ilmiö, mitä olen monessa kanssaopiskelijassa jo tässä vaiheessa havainnut, on kerrottujen asioiden mekaaninen toistaminen niin kirjallisissa kuin suullisissakin kommenteissa. Voi vain kysyä, ollanko siellä tavoittelemassa sitä akateemista ihannetta, todellista asiantuntijuutta, vai onko osa opiskelijoista tullut paikalle vain hankkimaan "jotkut paperit että sais joskus jotain duunia"?

Minä en tietenkään voi vaatia kaikilta sitä samanlaista kiinnostusta ja innostusta aiheeseen kuin mitä itselläni on, toivoisin vain silloin tällöin saavani enemmän sellaisia keskustelukumppaneita, joilla on muutakin sanottavaa kuin lehtorin lauseiden mekaaninen toistaminen. Olen tuolta löytänyt minulle tärkeiksi muodostuneita ihmisiä, joiden kanssa on ilo keskustella, mutta ahneuksissani tahtoisin ympäröidä itseni sellaisilla ihmisillä.

Tervetuloa opintoputkeen vaan!

Saatana

2008-09-10T23:36:00.000+03:00

Olen myynyt sieluni saatanalle.

Liityin Facebookiin.

Tästä on tie enää vain alaspäin.

Musta

2008-09-07T23:28:00.001+03:00

Tämä yö on pimeä ja taivaalla ei ole tähtiä. Pihallamme mouruavan kollin ja yli kulkevien lentojen äänet sekoittuvat sekalaiseksi sinfoniaksi, jota en tahtoisi kuulla. Haluaisin vain täydellisen hiljaisuuden, haluaisin täydellisen pimeyden, jonka rikkoisi ainoastaan kädessäni palava tupakka. Nikotiini on ainoa asia, joka saa minut rauhoittumaan, ilman sitä vaellan pitkin pientä asuntoamme, ja toivon maanjäristystä, joka kaataisi seinät ja romauttaisi katon pois paikaltaan. Minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta makuuhuone on muuttunut luolaksi, jonne en yksin uskalla mennä, enkä halua herättää miestäni, joka nukahti lapsen lailla sohvallemme. En tahdo herättää vaikka tahtoisin.

Tahtoisin jotain ajateltavaa, jotain tekemistä, voisin repiä lakanat vaatehuoneen hyllyltä, hajottaa siististi viikatut sileät pinot ja silittää ne uudelleen ja uudelleen. Voisin pestä seiniä, voisin pestä lattiaa, voisin pestä astioita vaikka ne hohtavat perjantain jäljiltä. Voisin tehdä niin paljon, mutta en mitään mikä auttaisi minua. Kuinka itsekkäästi ajattelenkaan. Tuijotan sinistä seinäämme ja yritän olla räpyttelemättä silmiäni, silmäluomistani heijastuu miljoonia pieniä valokuvia, joita en nyt tahdo katsella. Vaarin kanssa navetassa traktorinlavalla taittamassa koivunoksista vihtoja, kaivamassa perunoita varpaat savessa, kuuntelemassa koskea keväällä, monta asiaa joita en tahdo muistaa.

Älä vaari lähde ihan vielä. Jää vielä vähäksi aikaa.

Kukkuu!

2008-09-06T12:07:00.003+03:00

Olen nauttinut viimeisen kahden viikon aikana enemmän alkoholia, kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä, ja se alkaa tuntua olossa. Olo on epämääräisen kulunut ja väsynyt koko ajan, ja ajatus ei oikein tunnu kulkevan. Miten ihmeessä yliopistolla ensimmäiset viikot täytetään epämääräisellä ryypiskelyllä, varsinkin kun pitäisi alkaa orientoitumaan niiden oikeiden opintojen alkua varten? Pitää koko ajan olla sosiaalinen ja aktiivinen, osallistua osakuntien ja ainejärjestöjen toimintaan, sekä verkostoitua vähän, vähän enemmän, ja paljon. Sääli että Annankadun approsta ei saa suoritettuja opintopisteitä, sillä se olisi tuon opintojen ulkopuolisiin aktiviteetteihin osallistumisesta varsin kohtuullinen korvaus.

Tämän aloitusvinkumisen jälkeen voin todeta tyytyväisenä, että ensi viikolla alkavat itse luennot, ja tuon ylimääräisen ryhmäidentiteettihumpan voi hyvällä tekosyyllä jättää sivummalle ja keskittyä itse asiaan. Mikään ei ole pitkään tuntunut niin hyvältä kuin muistiinpanovälineiden kaivaminen esiin, laukun pakkaaminen ja järjesteleminen, ja laukun asettaminen eteiseen odottamaan että sen voi kuolemanväsyneenä liian aikaisesta aamuherätyksestä napata mukaansa ja juosta puoliunessa bussiin. Tiedonjanoni ja innostukseni olivat näissä alkuriennoissa melkein sammuneet, mutta onneksi keskiviikon paneelikeskustelu sytytti sen uudestaan vielä isompiin liekkeihin.

On tavallaan vaikea ymmärtää, miten muutaman professorin ja tutkijan kanssa keskusteleminen voi saada minut niin innostuneeksi, mutta niin se vain meni. Viime keväänä luetut tekstit saivat imaistua minut täysin mukaansa, ja nyt näin yhtä lukuun ottamatta kaikki kyseisten artikkeleiden kirjoittajat ja puhuin heidän kanssaan. Näin sen saman innostuksen ja tiedonjanon itseäni kolme- ja neljäkymmentä vuotta vanhempien, koko elämänsä samoja asioita tutkineiden ihmisten silmissä, ja tajusin kuinka vähän minä viime kädessä mistään ymmärränkään. Toivon että joskus pääsisin siihen samaan, löytäisin jotain, joka saa minut innostumaan vielä viidenkymmenen vuoden päästä.

Sattumuksia viikonlopulta

2008-08-31T22:12:00.002+03:00

Metron keksijä on ollut äärimmäisen typerä, julma, sadistinen ja ikävä ihminen. Samaa voi sanoa myös julkisen liikenteen avoimen rahastuksen keksijälle, ja se, joka on nuo kaksi tavattoman ikävää asiaa joskus yhdistänyt saa minun puolestani grillata itseään helvetin perukoilla maailman loppuun asti. Mitä pahaa minä olen maailmalle tehnyt, että juuri silloin, kun joudun tunkemaan itseni tuohon kirottuun oranssiin matoon, saan matkaseurakseni yhden varsin kovaäänisen vakioasiakkaan ja toisen vähän aikaa sitten kiinniottamani nuoren herrasmiehen, joka katsoi asiakseen mulkoilla minua koko ikuisuudelta tuntuvan matkan ajan vihaisen näköisenä.
Kahvi on hyvää, silloin kun se on kuumaa, tuoretta, ja siinä on juuri sopivasti maitoa (vähän enemmän kuin väriä, muttei kuitenkaan maito kahvilla). Kahvi ei kuitenkaan tunnu hyvältä, kun kaataa puoli kuppia sitä tulikuumana housujensa päälle. Varsinkin kun on tuijottanut vartin pyssymiestä, katsonut karjuvia poliisisetiä vähän isompien pyssyjen kanssa.
Löysin uuden ihmisen, joka puhuu kanssani samaa kieltä. Ja jopa tarkoittaa sanoilla samoja asioita kuin minä. Vähemmästäkin on juhlittu, kiitos lauantaista Kilppari.
Rakas vanha ystävä tuli tänään takaisin Suomeen. Onkin jo ehtinyt tulla kesän aikana ikävä.
Nyt ei keksi enää mitään.
Hyvää yötä.
Tai jotain.

Väsy, väsympi, opiskelija

2008-08-29T21:49:00.003+03:00

Tämä viikko on ollut kamala. On pitänyt puhua liian monelle vieraalle ihmiselle, on joutunut olemaan liian sosiaalinen ja verkostoituva, eikä ole ehtinyt pysähtyä hetkeksikään. Eilisillan kampaaja-sessio oli kyllä taivaallinen, kiitos kaimani iiiiiiihanan rentouttavasta päänahkan hipelöinnistä ja kauniista taskulamppuvaelluksesta keskellä sumuista pöpelikköä. Hiukseni ovat nyt nätit, joten minäkin olen nätti. Esittäisin nyt vain pyynnön kaikille minut tunteville ihmisille: pitäkää huolta että valmistun joskus, sillä jos minun pitää vielä kerran aloittaa tuo rumba, saan varmasti sydänkohtauksen ja kuolen.

Tämäkin päivä, jolle ei alun perin ollut mitään ohjelmaa, täyttyi alta aikayksikön. Ensin piti hakea ukonretale töistä, syödä aamupalaa ja viedä koira lenkille. Sen jälkeen oli pestä koira (taas!), kokeilin hienossa verkko-oppimisympäristössä osaanko käyttää tietokonetta, luin hienoja materiaaleja, joissa kerrottiin mm. niinkin olennaisia asioita kuinka tiedosto tallennetaan ja kuinka voi printata asiakirjan. Tiivistahtisen opiskelun jälkeen uudestaan lenkille, viemään rahaa veljeni rahoja syövään lompakkoon, koska äiti oli suuressa viisaudessaan jättänyt muksun ruhtinaalliset neljäkymmentä senttiä taskussaan viikonlopuksi yksin ja lopulta mies piti ajaa töihin ja palauttaa koira takaisin omaan kotiinsa.

Voi varmaan arvatakin, että nyt viimein kun on saanut syötyä, ja pääsi rauhoittumaan omalle kotisohvalle, olo lähentelee taivaallista. Väsyttää mukavasti, mikä on hyvä asia, sillä huomenna odottaa aina yhtä mahtava ja ihana herätys aamuviiden aikoihin. Suosittelen lämpimästi kaikkia maailman ihmisiä muuttamaan metsään, on aina kiva liikkua julkisilla kulkuvälineillä töihin.

Matka autolla: 20 min

Matka busseilla: 1h 45 min

Elämä on ihanaa!

Ah, niin akateemista elämää

2008-08-28T10:57:00.002+03:00

Olen ollut koko viikon, sosiaalisesti kyvytön, pieni, orpo ja hölmö, mutta se kai kuuluu asiaan korkeakouluopintojen alussa. Informaatioähkyltä ei ole säästytty, tietoa on tullut joka tuutista, mutta kukaan ei ole kuitenkaan kertonut mitään, mutta eilen saimme Zinzan ja AL:n kanssa tapeltua aina ja ikuisesti kirottuun WebOodiin ensimmäiset kurssivalintamme, ja järjestys alkaa vähitellen pilkottaa kaaoksen keskellä. Tänään sain jopa selvitettyä kadonneen opinto-oikeuteni mysteerin, syynä oli vain järjestelmävika (Oodi herjasi puuttuvaa opinto-oikeutta kun yritin ilmoittautua tilastoanalyysin kurssille).

Viikko on kulunut pelottavan nopeasti, on ollut orientaatiotilaisuutta, kampuskierrosta (jossa ehdin rakastua palavasti Kansalliskirjastoon), ATK- ja laitosinfoa, ja tänään olisi vuorossa opintorakennetilaisuus. Akateeminen vapaus on tuntunut toistaiseksi lähinnä ahdistavalta, mutta eilinen voitto sai mielen hyväksi, kun itse kaivoi tietoa ja siitä oli käytännön hyötyä, niin olo oli myös hieno. Pitää paikkansa, että kukaan ei pidä tuolla kädestä ja neuvo, mitä pitää tehdä, kaikesta täytyy ottaa itse selvää.

Nyt vain odotan malttamattomana että pääsisi itse asiaan, eli opiskeluun käsiksi. Turhauttaa ravata infotilaisuuksissa ja seremonioissa, kun tämänkin ajan voisi käyttää hyväksi, ja aloittaa ne luvut. Tiedän, että niitä esseitä ja tehtäviä tulee kyllä enemmän, kuin itse edes jaksaisi tehdä, mutta tahtoisin päästä tekemään niitä juuri nyt!

Mutta kaikki aikanaan, nyt voin nauttia halvasta ja hyvästä ruoasta, ja liikuntakin on yliopistolla puoli-ilmaista, saa opiskelija-alennuksia sieltä ja tuolta, ja elämä hymyilee. Kohta voi tituleerata itseäni AVARA:ksi (Akateeminen Vakavasti otettava Ansioitunut Rakastettava Aamunvirkku). Tai sitten ehkä ei.

Perseiden yö

2008-08-21T09:36:00.003+03:00

…joka myös taiteiden yönä tunnetaan on huomenna. Mikä mahtava tapahtuma se onkaan, se on kirjaimellisesti koko kansan juhlaa, jossa korkeakulttuuria harrastaville, tavallisille kansalaisille ja tekotaiteellisille seiniä töhriville pilvenpolttajahipeille löytyy hyvä tekosyy sekoittaa päänsä erilaisilla kemikaaleilla. Helsingin keskustassa on enemmän väkeä kuin vappuna, poliisi on ylityöllistetty ja lähetän syvimmät osanottoni jokaiselle paikkarille ja piirivartijalle, jotka joutuvat huomenna viettämään yönsä keskellä Mannerheimintietä, tupakka suussa, hermot riekaleina, auton ovet lukossa ja vaan sietämään sitä, että känniapinat hakkaavat auton ovia ja vaativat kyytiä Oulunkylään, Käpylään tai Äkäslompololle (been there, done that!)

Onneksi on myös olemassa hyvä selviytymiskonsti kaikille niille onnettomille, jotka joutuvat tuona helvetillisenä yönä selvin päin ihmisten ilmoille. Taiteiden yön parasta viihdettä on niin sanottu perse-bingo, joka toimii seuraavanlaisesti (parasta tämä on jos on töissä, ja radioyhteydessä kollegoihin =): Tee ihan tavan printtipaperille 5 x 5 ruudukko, ja jokaiseen ruutuun kirjoita kuvaus erilaisesta perseestä. Henkilökohtaisia suosikkejani ovat mm. itkevä perse, kukaan-ei-rakasta-mua – perse, oksentava perse, sekä en-ehtinyt-bajamajaan-ajoissa – perse. Kun saa bongattua täyden rivin, voi vaan alkaa kiljumaan riemusta ja juhlimaan vaikka siellä piiriautossa, onhan juuri todistanut itselleen olevansa ainakin selvempi kuin yksikään edellä mainittujen perseiden omistajista.

No, tällaista tämä tulee olemaan niin kauan kuin Suomen kansan lempihuvina on kilpailu siitä, kuka hukkuu viinaämpäriin nopeammin kuin naapurinsa. Bileet!

Koiruuksia

2008-08-13T01:10:00.002+03:00

Pari viime päivää ovat olleet kovin puuhakkaita, on tullut siivottua, laitettua ruokaa ja koiruuden kyläily on saanut aikaan sen, että on jopa jaksanut nousta sohvalta ulos lenkille. Kyllä se on vaan kohta pakko hommata oma koiruus, niin hyvä olo tästä päivittäisestä ulkoilusta tulee.

Koulut alkavat kahden viikon kuluttua, ja perhoset alkavat pitää yhä kovempia ja kovempia bileitä allekirjoittaneen vatsassa. Onneksi on hyvä uusi tietokone jolla on mukava sitten luentomuistiinpanoja kirjoitella (siinä on kosketusnäyttö ja kynä!!!)

Anteeksi, olen melkein unessa, tämä on hyvin sekava merkintä, mutta elämä on.

Pienelle tytölle villissä idässä

2008-07-30T02:12:00.002+03:00

Viattomia ei saa satuttaa. Se ajatus on lepattanut parvekkeen kynttilän lailla mielessäni kaiken hetkittäisen hyvän olon puuskien välillä, häilyvänä ja heikkona, mutta välillä leimahtaen täyteen valoon näyttäen kaikki pienetkin yksityiskohdat pääni sisällä. Jokaisen mutkan neuronikimpuissani, jokaisen sähköisen värähdyksen kun tuntohermoni tuovat kipuviestin toisesta kädestäni. Kuulen tyttöjen kirkuvan vieläkin pääni sisällä.

Mitä on tapahtunut omalletunnolleni? Mitä on tapahtunut sille kolme vuotta sitten lausutulle kirjoittamattomalle säännölle, joka minulle kerrottiin heti ensimmäisen työvuoron aikana? Säännölle, jonka mukaan ei saa sääliä, se tunne on tapettava tai muuten se vainoaa joka ikinen päivä. Ole inhimillinen ja oikeudenmukainen, mutta älä sääli, sillä et voi valita ihmisten puolesta. Omatunto on hyvä asia, mutta älä pue sitä työasun mukana päällesi, tee se mikä on oikein, mutta jätä muistot vaatteiden mukana pukukaappiin, ja pese ne jonkin ajan kuluttua vaatteista pois.

En tiedä onko tämä tunne sääliä vai surua, vai turhautumista omaan heikkouteeni ja voimattomuuteeni oman suuttumuksen ja kärsimättömyyteni edessä. Kaikki möyrii rintani alla pyrkien ulos, mutta se kaikki takertuu kurkkuuni ja painuu takaisin syvemmälle muistuttaen minua jatkuvasti mustelmilla olleista ranteista ja nilkoista, lapsen kirkumisesta ja kyyneleisestä ja räkäisestä naamasta. Kuva rimpuilevasta, potkivasta, lyövästä ja sylkevästä pienestä olennosta ei lähde päästäni millään.

Miksi en pääse eroon niistä mietteistä koskien sitä, mikä on saanut sen kaiken aikaan? Mitä on täytynyt tapahtua, että pienellä olennolla on niin paha olo, että pelkää kaikkea melkein viimeiseen asti. Pelkää minua, ystäviään ja itseään niin paljon, että taistelee viimeiseen asti päästäkseen tappavaan vapauteen. Sanon tappavaan, koska niin uskon. Viattomia tulisi aina suojella.

Lapsi on aina viaton, olosuhteiden uhri siihen asti kunnes pystyy tiedostamaan omat valintansa ja käsittämään eron oikean ja väärän välillä. Lapsen tekemään vääryyteen pitäisi suhtautua ymmärtävästi, sillä lapsi ei vain pysty käsittämään tekojensa seurauksia. Lapsi ei ole tahallaan ilkeä, lapsi ei tahallaan satuta toista. Mikä antaa minulle oikeuden satuttaa lasta, vaikkakin sillä varjolla että lapsi satuttaa minua, ja ennen kaikkea itseään, jos minä en tee niin kuin minun kuuluu tehdä? Ja ennen kaikkea, mikä antaa minulle oikeuden suuttua sellaiselle, joka ei ymmärrä mitä tekee? Lapselle on kaikki jo anteeksi annettua.

Voitko siis joskus antaa minulle anteeksi? Voitko ymmärtää miksi minä toimin niin kuin minä toimin? Miksemme antaneet sinun juosta karkuun, juosta pois jonnekin missä sinua olisi kohdannut paljon pahemmat asiat kuin ne joita pakenit? Miksi pakotimme sinut takaisin sinne, jossa sinä saat apua vaikka nyt oletkin sitä mieltä ettet apua tarvitse, että pärjäät omillasi? Sinä tulet kyllä pärjäämään, sinä kyllä pystyt, voimaa ja sisua sinussa tyttörukka riittää. Ja joku päivä tulet ymmärtämään, jos vain pidät itsestäsi huolta antamalla muiden välillä sinusta huolehtia. Oman elämän kantaminen on sinulle liian raskasta vielä, anna muiden kantaa sitä vielä vähän aikaa. Sinä kyllä ehdit.

Voi kun tulisi kesä

2008-07-18T10:36:00.003+03:00

Minun on pakko tehdä teille kaikille tunnustus, alan olla kesäloman tarpeessa. En kahden, en kolmen, vaan neljän viikon kunnollisen en-ajattele-mistään-mitään -tauon tarpeessa. Ihan oikeasti. Koko kesä on ollut yhtä jatkuvaa stressaamista; ensin stressasi pääsykokeita, sitten stressasi töiden aloitusta, sen jälkeen olikin vuorossa stressi siitä saiko opiskelupaikan, ja nyt stressaa se että koko elämä tulee heittämään häränpyllyä alle kahden kuukauden sisään. Tästä kaikesta saa vedettyä johtopäätöksen, että autio saari ja täydellinen virikkeiden puute voisi olla ihan hyvä juttu.

Tai ehkä ei sittenkään. Autiolta saarelta puuttuu kaikki nykyajan turhuuden ja mukavuudet, joista on todella kiva nauttia, ei ole vessaa, vessapaperia (palmunlehti tuskin tuntuu takalistossa mukavalta), kirjoja, telkkaria tai mitään. Ajanvietteenä voisi olla apinoiden ja kookospähkinöiden kanssa jutteleminen (tai kookospähkinöistä tehdyn apinan), tulen tekeminen tai ainakin yrittäminen märän puupölkyn ja lahon tikun kanssa, ei kuulosta siltä että viihtyisin. Tietää nyt sitten oikeasti että mitä tässä pitäisi tehdä.

Pitää varmaan aloittaa joku uusi harrastus, esimerkiksi sukkien kutominen valvomossa tai jotain sinne päin.